Viime viikonloppuna tein juttuja, joita en normaalisti tee. Ensinnäkin matkustin Ouluun, tarkemmin sanottuna Hailuotoon. Toiseksi esiinnyin festareilla. Ja kolmanneksi kuulin ja näin, miten Antti Nylén esitti Smiths-coverin. Melko siistiä.

En erityisesti välitä matkustamisesta, joten liikun lähinnä silloin kun työ sitä vaatii (ja samalla: mahdollistaa sen). Olen päätynyt aika hienoihin paikkoihin aina toisinaan. Hailuoto on tähänastisista kaunein.

Ja festarikin oli poikkeuksellinen. Hailuodon Marjaniemessä järjestettävän Bättre folkin ohjelmisto koostuu bändien keikoista ja kirjailijoiden esiintymisistä. Sain jakaa lavan mm. Laura Lindstedtin ja Katja Ketun kanssa. Jouduin vertailemisen kurimukseen heti saavuttuani paikalle perjantaina. Antti Nylén luki otteita uudesta tekstistään ja sitten äkkiarvaamatta paikalle ilmestyi bändi (vai olivatko soittajat lavalla koko ajan, en muista) ja he esittivät Bigmouth Strikes Again. Ja se oli niin vaikuttavaa. Mutta kauhistuttavaa myös, koska itse en ollut suunnitellut mitään sen suuntaistakaan (ja mitä helvettiä, kerrankin olisi ollut tilaisuus).

Oma vuoroni oli lauantaina alkuillasta. Jännitti odottamattoman paljon. Olin poiminut otteita Korpisoturin dialogista ja tarkoitus oli luetuttaa niitä yleisöllä ja näin teinkin. Olen kirjoittaessani pohtinut sitä, miten henkilöt puhuvat (no, arvatenkin) ja vaikeampaa kysymystä siitä, vaikuttaako henkilöhahmon jokin tietty ominaisuus siihen, mitä ja miten (paljon) hän sanoo.  Haluan olla tarkka sen suhteen, etten omilla teksteilläni vahvista esimerkiksi sukupuoleen liitettyjä normeja. Ettei vahingossa kävisi niin, että mieshahmot olisivat vaikkapa rationaalisempia tai älykkäämpiä kuin naiset ja heille olisi kertynyt kaikki hauskat letkautukset. Tätä testatakseni kutsuin lavalle yhden naisen ja yhden miehen (tai sellaisiksi itsensä kokevat). He saivat ensin lukea Ahman ja Pamsun dialogin sukupuolinormatiivisesti ja sitten osat kääntäen.

Varsinaisia sisällöllisiä oivalluksia en saanut, osat tuntuivat yhtä mahdollisilta miehelle ja naiselle. Ahmalla oli enemmän puhetta, mutta se on ymmärrettävää, koska hän on kirjan näkökulmahenkilö ja kaikki kerrotaan hänen kauttaan. Henkilöhahmot vaikuttavat paperilla tasavahvoilta, mutta, ja tämän ymmärsin valitettavasti vasta nyt, joten en voinut havaintoani tilanteessa jakaa, lihassa niiden voimatasapaino järkkyy sen mukaan, kumpi esiintyjistä ottaa enemmän tilaa. Luulisi tämän olevan näytelmäkirjailijalle itsestäänselvää, mutta ei näköjään ollut. Toisaalta se kertonee sen, että tekstini selviää puhtain paperein sukupuolikorrektiudesta (sori, en keksinyt tähän hätään parempaa sanaa). Mikä on ihan hyvä juttu, sillä Ahma tuo ilmi erittäin antifeministisiä näkemyksiä romaanissa. Jos sovinismi ulottuisi sisällön lisäksi muotoon, saattaisi vähän hävettää. Sama juttu tuli muuten vastaan sisällön ja muodon suhtautumisessa muihin kuin valkoisiin ihmisiin. Mutta tämä lienee niin suuri aihe, että sitä pitää käsitellä myöhemmin. Kääntäen muuten liittyen sukupuolikysymykseen: valitan usein, etten jaksa katsoa elokuvia, joissa on lähinnä miesrooleja. Sitten minulle ehdotetaan jotain teosta, jossa on ”vahva nainen”. Kyseinen nainen saakin olla aika vahva, koska hän kannattelee koko tekeleen naiskuvaa harteillaan. Feminismi (tai sen puute) ei ole vain teosten sisällöissä vaan (ja ehkä ennen kaikkea) niiden muodossa.

Kun muuten nyt kirjoitan tästä aiheesta, niin se ei tarkoita sitä, että kukaan, joka ei ole erikoistunut sukupuolentutkimukseen, ei voisi lukea kirjojani. Tämä on vaan sellainen juttu, josta täytyy olla tietoinen. Ainakin jos haluaa jotain muutosta. Ja miksei haluaisi, epätasa-arvohan on perseestä. Sen sijaan, että tätä pitäisi kauheasti problematisoida, sen pitäisi olla itsestäänselvyys jokaiselle, joka työkseen tuottaa representaatioita. Mutta omaa matrixia on vaikea nähdä ulkopuolelta.

Miten päädyin tällaiseen jankuttamiseen nyt? Piti analysoida esiintymistäni. Tai jotain. En ollut itseeni aivan tyytyväinen. Haluaisin jättää tilaa spontaaneille elementeille esiintyessä, mutta se ei oikein kohdallani toimi hyvin. Nyt oli tavallaan pakkokin, koska en tiennyt, mitä odottaa kun kuulen omaa tekstiä ensi kertaa luettuna. Sitten olinkin lähinnä äimistynyt enkä osannut lopettaa puheenvuoroani järkevästi, se oli ahdistavaa. Toivottavasti kaikki olivat kännissä.

Hailuodon ääntä, nousuvesi(?). Jäin aallon alle kun kävin uimassa, se oli ihanaa.

 

Risto Isomäki on nero. Mihinkään muuhun päätelmään en voinut eilen tulla, kun osallistuimme Animalian Tuotantoeläimet-paneeliin Maailman kirjoissa. Ristolta julkaistaan juuri Meat, Milk & Climate -teos, joka selvittää, miksi arvio siitä, että vain noin 20 % ihmisen aiheuttamista kasvihuonepäästöistä on peräisin eläintuotannosta, on alakanttiin laskettu. Itse olen ollut mukana tämäntyyppisissä keskusteluissa lähinnä taiteen edustajana (kun en voi itseäni aktivistiksikaan kutsua, pikemminkin ehkä passiivisaggressivistiksi toisinaan), minun ja Terike Haapojan Toisten historia tutkii maailmaa muiden eläinten näkökulmasta ja toki omissakin teoksissani eläinkysymys tai jokin sen reuna aina nousee esiin – ja erikoista olisi jos ei nousisi, toislajiset eläimet ovat meidänkin maassamme enemmistö, kuten Mai Kiveläkin paneelissa muistutti.

Paneeli keskittyi eläinsuojelulain uudistamiseen. Puhuimme eläinten itseisarvosta (olisiko sen tunnustamisella laissa merkitystä), eläintuotannon suurimmista epäkohdista (muut olivat konkreettisempia, itse sanoin, että se, miten kaikessa eläimiin liittyvässä päätökset tehdään hyöty ja raha edellä, mikä on myös valheellista, sillä eläintuotannon ylläpitäminen on järjettömän kallista) ja siitä, mitä nykyisen eläinkuvan taustalla on (nähdäkseni antiikin ajoista jatkunut ja voimistettu filosofinen/uskonnollinen traditio, jossa ihminen erotetaan tiukasti muusta eläinkunnasta) ja onko eläinkuva muuttumassa positiivisempaan suuntaan (ehkä).

Lopuksi Mai kysyi, miten näkisimme tulevaisuuden, jossa eläinteollisuus olisi päättynyt tai merkittävästi vähentynyt (en muista, oliko tämä tarkasti kysymyksen muotoilu): millainen olisi tämä utopia. Itse pääsin vain tuotantoeläinten turvakotien paratiisilliseen yhteiseloon, mutta Risto antoi hyvin perinpohjaisen ja hienon vastauksen. Koska eläintuotanto on niin voimakkaasti yhteydessä ilmaston lämpenemiseen ja monimuotoisuuden vähenemiseen, sen lopettaminen voisi auttaa maapalloa palautumaan entiseen loistoonsa. Risto puhui muun muassa valtavien valasjoukkojen kokoontumisista ja miljoonien yksilöiden lintuparvien muutoista ja siitä, miten emme osaa kaivata tällaisia näkyjä, koska ne ovat meille tuntemattomia. ”Luonnonilmiöt ovat niin paljon hienompia kuin mikään, mitä ihminen voi saada aikaan.” Pohjimmiltaan tehotuotanto liittyy ihmisen vieraantumiseen luonnosta (tai jonkinlaiseen harhaan siitä, että on mahdollista rakentaa ns. luonnosta irrallinen kokonaisuus) ja sen seurauksena villiä luontoa (eli elintilaa muille kuin ihmiseen liittyville organismeille) on yhä vähemmän. Ihmisen kontrollinhalun purkaminen ja tyytyminen vähempään voisi luoda maailmasta ei parempaa vain sanan eettisessä merkityksessä vaan myös verrattoman paljon upeamman.

Keskiviikkona julkaisimme Korpisoturin kannen.

Tässä vaiheessa prosessia on jokaisen kirjan (3 kpl) kohdalla ollut sama olo: ei tunnu miltään. Alkaa lähinnä olla iloinen siitä, että matka/kantoaika on pian ohitse. Tekstille tulee turraksi. Olen lukenut käsikirjoituksen viimeiseen (toivottavasti!) kertaan läpi. Odotan enää asiantuntijan hyväksyntää joillekin kohdille. Tutkin tekstiä täysin kylmäverisesti: näen toistuvia sanoja, täyteilmaisuja, pilkkuja ja niiden puuttumisia. Olen muuttunut demiurgista patologiksi. Nyt pitää lopettaa. Muuten leikkaan teokselta vielä vahingossa sielun irti.

Epäilen, etten ole ollut näin pedantti Huorasatua ja Anomaliaa kirjoittaessa. Muistan, miten Anomaliassa oli jokin kohta, jonka lukeminen tuskastutti minua, mutta annoin sen jäädä. Korpisoturissa jokainen kiusaannuttava lause on joutunut dissektoitavaksi. Milloin minusta tuli näin anaalinen? Ja samalla: olen tästä piirteestä iloinen. En ehkä ole aina ollut niin ahkera ja huolellinen kuin olisi kannattanut. Armollisuus itseä kohtaan on varmaan ihan kiva juttu, mutta vain, jos sen seuraukset aidosti lisäävät onnellisuutta.  Nyt tiedän, ettei kirjan loppuelämä jää ainakaan omasta löysäilystäni kiinni.

Kansi, kansi. Sehän on sairaan hieno. (Odottakaa sisäkantta.) Kuitenkin kannen nähtyäni ensimmäinen ajatukseni minkään emotionaalisen reaktion sijaan oli, että luojan kiitos tämä on ammattimainen, taitavasti toteutettu, hyvännäköinen eikä tarvitse hävetä. (Kohtuullisuuksissani pyysin Jussi Karjalaista tekemään kannen, joka ei tyylikkyydessä ja nerokkuudessa kalpene Tuntemattoman sotilaan modernin virtaviivaisuuden rinnalla – sillä ajatuksissani nämä teokset ovat vierekkäin.)

Olen hakannut Korpisoturin vuodessa kokoon. Lyhyt aika, minulle ainakin. Huorasatu ja Anomalia syntyivät näytelmistäni, joten niiden valmistuminen oli alkanut jo vuosia ennen romaaniin ryhtymistä. Totta kai Korpisoturinkin taustat tulevat jostain kauempaa, ei sitä muuten olisi ollut niin helppo kirjoittaa. Mitään materiaalia ei kuitenkaan vielä vuosi sitten ollut olemassa, ei yhtäkään henkilöhahmoa, tapahtumaa, ei anekdoottia.

Kirjoitin kirjan kahdessa pääasiallisessa paikassa. Vanhankaupunginlahdelta kolmeksi kuukaudeksi vuokraamassani työhuoneessa, jonka seinänvierillä kuvataiteilija Vilinka Kätkön teokset pilkistelivät. Lainasin toistuvasti jonkun Jeesus-mukia, söin suklaata ja seurasin päivä päivältä, miten Arboretumiin tuli syksy. Toinen kirjoituskierros ruumiillistui Rytmi-baarissa kun sydäntalvi alkoi taittua kevääksi. (Soijalatte kiitos.) Rytmistä muodostui minulle niin voimakkaasti työpaikka, että jonain lauantaina ohikulkiessani olisin halunnut kahvin, mutta ajatus duunissa käymisestä tuntui liian oudolta. Muistan, että toisen kierroksen ensimmäinen kuukausi stressasi niin paljon, että uskoin saavani burn outin, käsikirjoituksen puoleenväliin päästyäni helpotti. Stressaaminen on ihan itse aiheutettua, mitäs hankin niin paljon päällekkäistä tekemistä (note to self: älä tee niin enää ikinä).

Mitä voin sanoa itse kirjasta?

Tiistaina (Piritan terassilla Tokoinrannassa) sain kustannustoimittajalta viimeisen draftin. Kävin tekstiä läpi, hyväksyin melkein kaikki korjaukset, merkkasin täytesanoja, l u i n. Jännitti niin paljon että oksetti. Jatkoin illalla kodin parvekkeella. Sytytin kynttilän kun tuli pimeää (joku joskus kysyi, olenko sellainen kirjailija, joka kirjoittaa öisin kynttilänvalossa, hah!).

Yksittäisellä taideteoksella on äärimmäisen harvoin mitään merkitystä ikuisuuden näkökulmasta. En halua luulotella, että nyt olisimme jonkin mittaamattoman hätkähdyttävän äärellä (tuleeko sellaisia enää?). Mutta. Korpisoturi on hyvä. Ehkä parasta, mitä olen kirjoittanut.

Kimmo Ohtonen on ottanut nettisivujani komistavan valokuvan ahmasta. Tutustuin Kimmoon Ajankohtaisen kakkosen susi-illassa vuonna 2013. Muistelin tätä ”keskustelutilaisuutta” katsellessani tämän viikon paljon puhuttanutta A2:ta. Ilmeisesti ohjelman konseptiin kuuluvat huolestuneet perheenäidit, jonkinlainen asiantuntijameriitti kai sitten sekin. Ehkä jonain päivänä pääsen itsekin tällä mandaatilla kertomaan mielipiteitäni, olen kuitenkin huolissani aika monista asioista. Esim. globaalista kapitalismista ja siitä, miten lyhytnäköinen voitontavoittelu tuhoaa maapallon ennen kuin lapseni saavuttaa täysi-ikäisyyden. Terveisiä vaan Tohloppiin.

Kimmo kutsui minut Kuhmoon, Boreal Wildlife Centreen, katsomaan petoja saman vuoden syksyllä. Ekana yönä tarkastelin piilokojusta ahmaäitiä ja lastaan, jotka vilistivät pitkin kallionrinnettä haeskellen kivikkoon viskottua koiran kuivamuonaa. Karhujakin oli. Otsoja voimakkaammin mieleeni jäi emakon ruumis, joka oli tuotu kojun luo haaskaksi houkuttelemaan metsäneläimiä. Emakko oli paikalliselta sikatilalta, suorittanut loppuun palveluksensa ihmisen alaisuudessa. Paluumatkalla näimme uskomattoman kauniin metsäpeuran, joka juoksi hetken auton rinnalla.

Olin toisella kuulla raskaana kun kävimme Viiksimossa. Matkaa ennen olin voinut erittäin pahoin. Kuhmossa meitä kestitsi kuitenkin niin ihana kokki, että ruokahaluni palautui täydellisesti. Isäntämme Kari Kemppaisen tarinoinnit ruokapöydässä jäivät myös mieleen. Kaikin puolin hieno retki (kiitos Yle).

Kirjoitin korvessa pienen tekstin, Metsätarinan, jonka Yle julkaisi käydessäni Puoli seitsemässä vieraana joskus (milloin? Muistan vain, että lapseni huusi lämpiössä). (Satunnaisissa paikoissa julkaistuja kirjoituksiani on muuten sivuillani Tekstit-osiossa, jos kiinnostaa.)

Tässä vielä Kimmon hieno kuva kokonaisena. Katsokaa ahman askellusta, sillä on lumikengät!

Debytoin runoilijana ja tein sen viisaasti tv-kameroiden edessä. Yle Battle kutsui minut luomaan lavarunoutta Harri Hertellin johdolla. Otsikon säe jäi pois lausutusta runosta, koska se ei kuulostanut hyvältä. (Oikeasti debytoin runoilijana vuonna 2004 Tuusulan kunnankirjastolla, mutta kyseisen kokemuksen voin onneksi autuaasti unohtaa.)

 

Viis nolla kasi

 

Mies laulaa:

”Avaat rintani kuin lyhdyn.”

Ja Ross-tehtaan hybridi viis nolla kasi

palana kurkussasi

se lintu ei muuten laula

”Avaat rintani kuin”

ei kuin, ei se ei oo metafora

se ei oo hyperbola.

He tilaavat listalta kananrintaa.

 

Arkista astutaan parijonossa

aukaisuun kaulan, lautasmalliin

naulapistooli, nautojen haudat

ja mä oon ku mikäkin Haukio.

Luoteja, pultteja, puukkoja, piikkejä

piiskoja, kiskoja pitkin karjavaunuja

lajien Auschwitziin.

Peuranvasat, gasellit, mustien vuohien lauma

karitsat kerityt vasta

kyyhkyt

ja faaraon valjakon tamma

tapetaan vittu ne kaikki.

(Pelasta siinä se fucking maailma.)

 

Tähtien pölystä, puhtaasta valosta, valkoista punaista

all in – all out

ja valkeat sulat

kun nousevat broilerit siivilleen.

Okei. En ole paljon puhunut yleisestä (muukalais)vihamielisyyden noususta ja alati kovenevista arvoista. Olen ajatellut, että älykkäät ihmiset puhuvat niistä jo tarpeeksi. Että vastavoima avoimelle rasismille ja väkivaltaiselle nationalismille on riittävän vahva.

Kuluneen viikon retoriseen alhoon saakka ajattelin myös, että ei pitäisi haukkua ja pilkata rasisteja, vaan hakea rakentavampaa lähestymistapaa, dialogin mahdollisuuksia. Lopulta meillä prekariaatin suvakkihuorilla ja ulkomaalaisista syntipukin peloilleen löytävillä maahanmuuttokriitikoilla (lol) on yhteinen vihollinen: hallituspolitiikka, elinkeinoelämän lainalaisuudet ja niitä johdattava uusliberalistinen ideologia, joka kurjistaa, kiristää ja kurittaa ihmisiä ja halpuuttaa kaiken elämän. Nämä katupartioiden puolesta marssivat eivät vain syystä tai toisesta suostu näkemään todellista vastustajaa (ehkä siksi, että se on niin abstrakti, ja miten hyökätä abstraktioita vastaan). Eivät ymmärrä, että ei ne elämän edellytykset ole katoamassa, koska ulkomaalaiset. Sehän ei ole mikään suomalaiserityinen ongelma: elämän edellytykset ovat yleisesti ottaen katoamassa maapallolta – ongelma alkaa nyt vaan ulottua jo hyvinvoiviin keskuksiinkin. Kansainvaellukset ovat seuraus, ei syy.

Mutta joo, ei. En halua jakaa edes vastustajaa sellaisten ihmisten kanssa, jotka pokkana kertovat, miten kotona opetettiin, että työ vapauttaa (ja sama saksaksi), tai huutavat kadulla ”uunit auki”. Keskitysleireissä ja ihmisten (tai muiden eläinten) joukkotuhonnassa ei ole mitään hienoa, tavoiteltavaa ulottuvuutta. Niihin ihailulla viittaaminen antaa ihmisestä ainoastaan täysin sivistymättömän ja paatuneen, myötätunnottoman kuvan.

Kai sitten on mahdollista päästä suomalaisesta peruskoulusta läpi saamatta järjellistä käsitystä vaikkapa nyt holokaustista. Omatoiminen opiskelu on toki mahdollista, jos natsismi erityisesti kiinnostaa. Auschwitzistakin on kirjoitettu hyllymetreittäin kirjoja, että jos se on siellä oman ajattelun ytimessä, niin lukemaan vaan.

Ymmärrän kyllä, että jos tietotaso ei ole kovin korkea, keskitysleirijutut voivat tuntua hauskoilta (en oikeasti ymmärrä). Oudot vihamieliset asenteet alkavat kuitenkin tunkea läpi jo virallisesta koneistostakin, jossa on myös kouluja käyneitä ihmisiä. Poliitikot ovat jo pitkään sanoneet ihan mitä paskaa huvittaa. Poliisin taholta lipsahtaneet puheet ja ennen kaikkea käsittämättömät teot (klovnien pidättäminen etc) pistävät miettimään, ollaanko menossa tilanteeseen, jossa Hannah Arendtin määritelmän mukaisesti epänormaalit asiat alkavat tuntua normaaleilta.

Ihmiset syrjäytyy, poliitikot on turmeltuneita idiootteja ja ehkä osa kytistä oikeasti on natsipaskoja. Siinä ei ole mitään uutta. Mutta mitä helvettiä, taide?!

Kävin juuri Kaupunginteatterilla Kari Hotakaisen Luonnon lain näyttämösovitusta katsomassa. Oikein mallikas ja hyvin tehty esitys, hyvännäköinen, -kuuloinen ja hienoa näyttelijäntyötä. Teos sijoittui sairaalaan, jossa pienipalkkaiset hoitajat tekevät kiireessä hyvää työtä. Verovaroilla kustannetaan veronkiertäjänkin kuntoutus, ja Suomi on hieno maa, paitsi että leikkaajat haluavat pilata kaiken. Okei. Mukana on kolmekymppinen maailmanparantajavegaaninainen, joka sivumennen sanoen on syypää isänsä onnettomuuteen pyytäessään häntä puhelimitse tuomaan kaurakermaa (isä hermostuu ja ajaa kolarin) ja aiheuttaa välillisesti myös isoäitinsä kuoleman ostamalla omaishoitajavaarille lipun teatteriin. Siinä välissä hahmo käy laukomassa kommentteja, joita voisi odottaa 15-vuotiaalta, (ja syömässä haloo epävegaanisia kettukarkkeja). Muut hahmot onnistutaan näyttämään useammasta kulmasta, ja juntti, pahantahtoinen veropetkuttaja ei ole mitään muuta kuin samaistuttava symppis. Ehkä tämä nuori naishahmo on nyt pyrkimys testata minun suvaitsevaisuuttani käytännössä. Ja joissain tilanteissa varmasti voinkin hyväksyä yliolkaisesti kirjoitetut henkilöhahmot (en oikeasti voi). Luonnon laissa oli silti muutakin tökeröä. Jokseenkin puun takaa tuli kohtaus, jossa alettiin meuhkata suvaitsevaisuudesta. Jotenkin lopputulema tuntui olevan, että suvaitsevaisuutta painottavat ihmiset ovat tekopyhiä, lapsellisia ja todellisuudesta vieraantuneita. Ehkä olin herkistynyt tälle tulkinnalle luettuani aiemmin (edellä linkatun) Hotakaisen vihapuhekolumnin (jonka sanoma jäi minulle niin ikään epäselväksi).

Päähenkilö on jännä konsepti. Luonnon lain verohuijari-isässä oli hieman yritystä epämiellyttäväksi henkilöhahmoksi, mutta jotta henkilö voisi oikeasti olla epämiellyttävä, katsoja pitäisi etäännyttää hänestä. Sveholmin hahmossa ei ollut mitään etäännyttävää, varsinkin kun hän teki roolin niin ihastuttavasti. Kaikki, mitä hän sanoi tai teki, tuntui hyväksyttävältä. Eritoten kun vastapoolina oli ärsyttävyydellään ja ulkokohtaisuudellaan etäännytetty ituhippitytär. Niin ja tummaihoisiakin voi rauhassa kutsua n-sanalla, kun ei se kerran tummaa vastanäyttelijää tai ainakaan hänen roolihahmoaan haittaa (saati täysvalkoista yleisöä): kaikki muuhan on teeskentelevää poliittista korrektiutta hei.

Teoksen eetos ei tietenkään synny yhdestä sanasta. Olisin ehkä sivuuttanut mieltäni oudoksuttaneet kohdat ihan vaan sillä ajatuksella, että teatteri ei ole se konteksti, jossa osaisin odottaa moista aatemaailmaa. Eräs kollega oli kuitenkin varsin tuohtunut esityksen jälkeen, joten päättelin, etten ole hullu tai yliherkkä. Mitä enemmän ajattelen teosta, sitä pahemmin minusta alkaa tuntua siltä, että siihen oli sisällytetty iso lasti laskelmoitua populistista paskaa. Sanoma tuntui olevan: ”Jatkakaa vanhaan malliin, se on hyvä, koska niin on aina tehty, ei anneta minkään muuttua, ja jos joku yrittää jotain erikoista tai muuta kuin mihin on totuttu, niin se on väärässä ja tyhmä.”

Taiteen populistisuus on erityisen tuomittavaa. Taiteen ei kuulu antaa oikeutusta latteille ja laiskoille näkemyksille tai alhaisimmille ja itsekkäimmille mieltymyksille. Taiteen tehtävä on haastaa mielikuvitus ja sitä mukaa myötätunto. Miksi? No ihan siksi, että taide on harvoja välineitä, joilla se onnistuu. Vallitsevia valtarakenteita pönkittäviä taideteoksia eivät tarvitse muut kuin diktaattorit.

Rasismi on aate. Se on luotu perustelemaan tietyn ihmisryhmän paremmuus toisiin verrattuna ja oikeuttamaan vähemmän ihmisiksi määriteltyjen hyväksikäyttö tai hävittäminen. Tämä aate ei kaipaa yhtään lisäpönkitystä, varsinkaan ihmisiltä, joiden pitäisi tietää paremmin.

Rotuopin nimissä natsit, nuo omalle kansalle sosialismia ajaneet työteliäät veikot, pakkosteriloivat ja teloittivat myös ihan perussaksalaisia. ”Eutanasia” suoritettiin esim. kokoamalla heikompaa ainesta tarkoitusta varten suunnitellun kuorma-auton kyytiin ja johtamalla konttiin pakokaasua. Kun uunit aukeaa, ei ole varmuutta siitä, kuka sinne tuupataan.

 

 

Edit. Luonnon lain nimi korjattu.

Mitä helvettiä tässä maassa tapahtuu, kysyn nykyään joka päivä puolisoltani. Tämän jälkeen tiedustelen tapahtumien viihdearvoa, jota eivät tuota vain hirvi- ja huhtasaaret vaan ennen kaikkea valtiovarainministerimme, jolla on ihastuttavan eloisa tapa käyttää kieltä.

 

En ole osoittanut mieltäni sitten elokuun. Joukkovoimaan on paha vedota, kun kaikesta päätellen kansan enemmistö on SSS-miehistön takana. Kai kansalaiset jonkin perustellun, tulevaisuutta luotaavan arvion tekivät äänestäessään näitä kavereita. Ehkä ihmiset todella ovat kyllästyneet hyvinvointivaltion utopiaan. Sillä utopiahan hyvinvointivaltio on, liian hyvä ollakseen ikuinen – kuten koko nykyinen elämäntapamme muutenkin. En ole opiskellut kansantaloustiedettä, joten jätän tarkemman analyysin sikseen. Ei sillä, että nykykeskustelussa asiantuntijuudelle annettaisiin enää mitään arvoa.

 

Myös taiteilijoiden sosiaaliturvaa ollaan heikentemässä. En tiedä, muuttaako se olennaisesti nykytilannetta. Oletan, etten ainakaan itse saisi työttömyyspäivärahaa ellen täysin lopettaisi kaikkea, mitä tällä hetkellä teen, samoin sosiaaliturvan kanssa. Eilen kävin läpi kuluneen vuoden tuloni. Olen saanut palkkioita 17:ltä eri työllistäjältä tai vastaavalta taholta yhteensä 6300 euroa (verojen jälkeen). Summa koostuu kirjojen ennakoista, myynnistä, Sanaston tilityksistä, kirjoitus-, esiintymis- ja opetuspalkkioista. Lisäksi minulle maksettiin viime vuoden aikana apurahoja 16 120 euroa, josta henkilökohtaista apurahaa oli 10 100 ja loput projektin käyttöön, mm. painokuluihin. Maatalousyrittäjien eläkekassaan pulitin reilun kaksi tonnia (varmaan ihan hieno systeemi, mutta en aidosti voi uskoa, että kolmenkymmenen vuoden kuluttua olisi enää nykyisenkaltaista eläkejärjestelmää olemassakaan, saati että se koskettaisi minua mitenkään). Yhteenlaskettuna tuo runsas 16 000 näyttää melko kiinnostavalta kun ottaa huomioon sen, että puolisoni oli marraskuuhun asti hoitovapaalla. Tilanne ei oikeasti ole ihan niin surkea. Sain 2014 Taiteen keskustoimikunnalta puolen vuoden työskentelyapurahan (10 000), josta käytin käytännössä viiden kuukauden osuuden 2015 (mikä ei vaikuttanut siihen, että sain maksaa isot mätkyt edellisvuoden apurahatuloista, jotka ylittivät veronalaisuuden rajan, eli noin 19 000 – mikä toki ihan oikein onkin).

 

Surkeat tulot eivät korreloi arvostuksen kanssa. Paitsi siten, että mitä surkeammat tulot, sen heikompi arvostus. Taiteen merkitys Suomessa heikkenee koko ajan, se nähdään eliitin ja apurahasyöpäläisten keskinäisenä pelailuna, josta veronmaksajien yhtenäinen rintama joutuu pelkästään kärsimään. Ei riitä, että perussuomalaisuuden kitkeröittämä kansa halveksii taiteen tekijöitä, myös kollegat hyökkäävät vastaan. Koululaisvitsejä aikuisille alkoholismiviballa kirjoittava Juha Vuorinen jakoi (sanottakoon, että jossain määrin tulkinnanvaraisia) näkemyksiään apurahalla kirjoittavista Hesarissa kuun alussa. Eipä sillä, onhan taide järjetöntä. Siis nimenomaan, epärationaalista. Samalla tavoin kuin uskonto tai meditaatio. Niiden merkitystä ei pidä lähteä etsimään niiden tuottamasta hyvinvoinnista tai muustakaan toissijaisesta. Ihminen tarvitsee ilmiöitä, jotka kohottavat inhimillisen kokemuksen tuolle puolen. Toistaiseksi. Ehkä evoluutio tai Kokoomus korjaavat asian lähitulevaisuudessa.

Järkevää tai ei, sain eilen Korpisoturin ensimmäisen version valmiiksi. Kirjasta tulee paitsi hyvä myös hyödyllinen, sillä se evästää lukijaa sivilisaation romahduksen varalle. Tilanne saattaa tulla ajankohtaiseksi nopeammin kuin arvaammekaan. Mutta hei:

 

Minulla on ollut poikkeuksellisen hyviä ideoita viime kuukausina.

Oikeastaan on ollut samanlainen olo kuin silloin kun kirjoitin Huorasatua. On jotenkin vaan tosi siistiä, matkantekoa. Anomaliaa tehdessä olin melko hajalla, masentunut, toipumassa, jotain. Ehkä se oli huono ajankohta yhtään minkään luomiselle. Toisaalta Anomalian aiheisto oli niin uskomattoman synkkä, että mielentila ja teos palvelivat toisiaan. Olen tosi ylpeä kirjasta, mutta näen kyllä, että siitä puuttui sellainen tuli, mikä Huoriksessa on ja mikä uuteen kirjaan on syttymässä. Anomalia on analyyttinen, kieltä, muotoa, tietyllä tapaa eristynyt. Onkin kiinnostavaa, että kun Anomalia kurotti ulkomaailmaan – käytti materiaalinaan niin paljon todellisuutta – tekotapansa, tai jonkin sisäisen äänensä puolesta se olikin valtavan yksityinen. Masennus on tunnelinäköä, Anomalia tuli kirjoitetuksi pimeässä putkessa, jossa ei kaiulta kuullut ulkopuolta. Huorasatu taas oli melkein pelkkää mielikuvituksen tuotosta, palasia revitty muualta tietysti niin kuin kun postmodernistisessa teoksessa kuuluukin, mutta nekin vääristelty, sekoitettu ja sulatettu. Masennuksessa aivot kai lakkaavat muodostamasta joitain yhteyksiä, ja ne yhteydet juuri ovat luovuudelle välttämättömiä.

Teatterihommien kanssa on jäänyt sellainen olo, että teokset on pitänyt lopulta puristaa kokoon jollain viimeisillä mehuilla. Aina on tullut kiire. Pitäisi olla aikaa. En enää suostu tekemään mitään liian tiukalla aikataululla, en halua vajavaisia lopputuloksia. Eikä tekeminen ole kivaa, jos on kiire.

Ikävä kyllä en ole onnistunut vakuuttamaan asioista päättäviä tahoja aivoitusteni erinomaisuudesta. Olen tarjonnut ties kuinka moneen teatteriin yhtä musiikkiesitystä ja rehellisesti joka kerta ajatellut, että tässäpä teille todellinen taivaan lahja. Samoin sain idean NIIN hyvään tv-sarjaan, mutta siihenkään ei tartuttu. Kuunnelmasynopsiksesta taas sain palautteeksi, että Laura osaisi paljon muutakin. (Pitäisikö tuo ottaa kehuna vai what?) Lastenkirjakässäristäni lähetin juuri alustavan tiedustelun erääseen lastenkirjakustantamoon. Voin vain kuvitella vastausta tämän voittoputken jatkeeksi.

Kyllä minä tiedän, miksi portinvartijat ovat tylsiä. Varovaisuus tekee tylsäksi. Siksi varovaisuutta pitäisi taiteessa välttää syytteiden, konkurssin, kaiken uhalla. (Muussa elämässä se voi ajoittain olla tarpeen.)

Ei pidä itse antautua apatialle. Katsellessani tämän vuoden melko sanoisinko vaatimatonta Joulukalenteria sain jälleen loistavan ajatuksen, jota lähdin edistämään jo seuraavana iltana, kustantamon pikkujoulussa. Jatkoa seuraa, toivottavasti tarpeeksi pitkälle.

Tämä kappale soi päässä kirjoittaessani.

 

Kesän loppuminen tuntui tänäkin vuonna epäreilulta. Mutta onhan sentään syksy, joka on oikeastaan paljon parempi. Pimeässä kaikki on nätimpääkin. Nyt näyttää kuitenkin siltä, että syksykään ei jatku ikuisesti, vaan sitä seuraa talvi. (Olen tosi huono tekemään pitkän aikavälin suunnitelmia.) Talven isoin miinus on se, että lenkkipolkuni jää veden alle. Vesi muuttuu jääksi, hangeksi, loskaksi, takaisin jääksi, mereksi, mudaksi. Ollapa jeesuslisko.

Olen alkanut pitää juoksemisesta enemmän kuin aikaisemmin. Olen jopa harkinnut, että voisin alkaa kutsua sitä harrastukseksi. Näin kymmenen vuoden epäharrastamisen jälkeen. Ennen se on ollut enemmänkin keino kuluttaa kaloreita samalla kun kuuntelee liian kovalla musiikkia.

Kun halusin muuttaa takaisin tänne, missä nyt asun, yksi merkittävä syy oli juoksumetsäni. (Tämä kertoo aika paljon tavastani tehdä päätöksiä.) Kyseinen metsä ja siellä juoksentelu vaikutti merkittävästi Pet Shop -kuunnelmasarjan maisemiin. Se on se paikka, jossa Kultakutri juoksee ja josta hän näkee Saatana-hahmon kodin Cirruksen.

Ympäristön ja musiikin lisäksi siisteintä juoksemisessa on se, ettei tarvitse ajatella mitään järjellistä. Siinä mielessä se on tehokasta työaikaa: luova työ (siis oikeasti luova osuus, ei säätäminen) on irti päästämistä. Jos se muuksi muuttuu, on syytä hieman reflektoida. Kirjoittamiseen ja juoksemiseen liittyy eristyneisyyden kokemus. Molemmista saa eniten yksin pimeässä.

 

 

 

 

 

 

 

 

Koska minulla ei ole työaikoja ja olen vastuussa vain itselleni, pyrin tekemään töitä niin paljon kuin mahdollista. Hyvän äitiyden ynnä muiden hyveideni sallimissa rajoissa siis. Tämä tarkoittaa sitä, että minkäänlaiset lounastamiset eivät tule kyseeseen muuta kuin erityistapauksissa. Puoli tuntia lounastaukoa on jo kertakaikkiaan aivan liikaa. Olenkin mestaroitunut nopean ravinnon kokoamisessa. Termiä ”ruuan valmistaminen” en tässä yhteydessä käyttäisi. Pidän itseäni ihan hyvänä kokkina, vaikka moni muu ei arviota kanssani jaa. Jos ruokailijoina on muitakin kuin minä itse, toki panostus on hieman eri tasoa. Mutta jos tarkoitus on ruokkia vain itseni ja nopeasti, niin ei siinä juuri ryhdytä hellaa lämmittämään tai asioita pilkkomaan. Koska annoskuvat ovat tavattoman suosittuja sosiaalisessa mediassa, ajattelin minäkin jakaa joitain kuvia tyypillisistä lounaistani.

 

 

Pääraaka-aine annoksissa on tofu soijakastikkeella. Jos olisin sekasyöjä, en tiedä, millä sen korvaisin. Sekaruokavaliossa ei nimittäin ole hyvää tofunkorviketta. Raejuusto? Mieluummin söisin pyyhekumia. Tietysti sekasyöjäkin voi syödä tofua, mutta harvemmin näin kylläkään tapahtuu. Sekaruokavalio tuppaa olemaan melko rajoittunut, siihen kun usein liittyy sellaisia kaventeita kuin perinteet ja normit.

Olen miettinyt, pidänkö edes ruuasta. Pidän ainakin syömisestä, mutta ruoka sinänsä ei ole mielestäni kovin ihmeellinen juttu. Ei ainakaan niin ihmeellinen, että siitä pitäisi kohkata niin saatanasti. Keväällä olin TopChefissä, jossa kaksi ammattikokkia valmisti vegaanisia ruokia. Ne olivat mielestäni ihan ok, osa jopa tosi hyviä, mutta eivät erityisen unohtumattomia, yksi maistui merilevältä (hyvä asia), toinen jälkiruoka oli ei-kovin-herkullista ja toinen taisi olla sorbettia. Voiko olla tylsempiä jälkiruokia kuin sorbetti ja hedelmä-motherfucking-salaatti? No jälkimmäistä ei kai sentään televisiossa tarjoiltu. Tietysti söin kaiken, ei se hyvänen aika sentään pahaa ollut. Ja muutenhan olisikin mennyt hukkaan koko homma. Ja niinhän toki menikin kun minun kitaani päätyi: yhtä tyytyväisenä voisin ruokailla Unicafessa. Ehkä makuaistini on vinoutunut kun en ymmärrä ruokahifistelijöiden hienouksia. Mutta eihän ruoka nyt vaan voi maistua niin erikoiselta? Paitsi korianteri. Se on sairaan hyvää.