Minulla on ollut poikkeuksellisen hyviä ideoita viime kuukausina.

Oikeastaan on ollut samanlainen olo kuin silloin kun kirjoitin Huorasatua. On jotenkin vaan tosi siistiä, matkantekoa. Anomaliaa tehdessä olin melko hajalla, masentunut, toipumassa, jotain. Ehkä se oli huono ajankohta yhtään minkään luomiselle. Toisaalta Anomalian aiheisto oli niin uskomattoman synkkä, että mielentila ja teos palvelivat toisiaan. Olen tosi ylpeä kirjasta, mutta näen kyllä, että siitä puuttui sellainen tuli, mikä Huoriksessa on ja mikä uuteen kirjaan on syttymässä. Anomalia on analyyttinen, kieltä, muotoa, tietyllä tapaa eristynyt. Onkin kiinnostavaa, että kun Anomalia kurotti ulkomaailmaan – käytti materiaalinaan niin paljon todellisuutta – tekotapansa, tai jonkin sisäisen äänensä puolesta se olikin valtavan yksityinen. Masennus on tunnelinäköä, Anomalia tuli kirjoitetuksi pimeässä putkessa, jossa ei kaiulta kuullut ulkopuolta. Huorasatu taas oli melkein pelkkää mielikuvituksen tuotosta, palasia revitty muualta tietysti niin kuin kun postmodernistisessa teoksessa kuuluukin, mutta nekin vääristelty, sekoitettu ja sulatettu. Masennuksessa aivot kai lakkaavat muodostamasta joitain yhteyksiä, ja ne yhteydet juuri ovat luovuudelle välttämättömiä.

Teatterihommien kanssa on jäänyt sellainen olo, että teokset on pitänyt lopulta puristaa kokoon jollain viimeisillä mehuilla. Aina on tullut kiire. Pitäisi olla aikaa. En enää suostu tekemään mitään liian tiukalla aikataululla, en halua vajavaisia lopputuloksia. Eikä tekeminen ole kivaa, jos on kiire.

Ikävä kyllä en ole onnistunut vakuuttamaan asioista päättäviä tahoja aivoitusteni erinomaisuudesta. Olen tarjonnut ties kuinka moneen teatteriin yhtä musiikkiesitystä ja rehellisesti joka kerta ajatellut, että tässäpä teille todellinen taivaan lahja. Samoin sain idean NIIN hyvään tv-sarjaan, mutta siihenkään ei tartuttu. Kuunnelmasynopsiksesta taas sain palautteeksi, että Laura osaisi paljon muutakin. (Pitäisikö tuo ottaa kehuna vai what?) Lastenkirjakässäristäni lähetin juuri alustavan tiedustelun erääseen lastenkirjakustantamoon. Voin vain kuvitella vastausta tämän voittoputken jatkeeksi.

Kyllä minä tiedän, miksi portinvartijat ovat tylsiä. Varovaisuus tekee tylsäksi. Siksi varovaisuutta pitäisi taiteessa välttää syytteiden, konkurssin, kaiken uhalla. (Muussa elämässä se voi ajoittain olla tarpeen.)

Ei pidä itse antautua apatialle. Katsellessani tämän vuoden melko sanoisinko vaatimatonta Joulukalenteria sain jälleen loistavan ajatuksen, jota lähdin edistämään jo seuraavana iltana, kustantamon pikkujoulussa. Jatkoa seuraa, toivottavasti tarpeeksi pitkälle.

Tämä kappale soi päässä kirjoittaessani.