Keskiviikkona julkaisimme Korpisoturin kannen.

Jussi Karjalaisen kansi Korpisoturiin.

Tässä vaiheessa prosessia on jokaisen kirjan (3 kpl) kohdalla ollut sama olo: ei tunnu miltään. Alkaa lähinnä olla iloinen siitä, että matka/kantoaika on pian ohitse. Tekstille tulee turraksi. Olen lukenut käsikirjoituksen viimeiseen (toivottavasti!) kertaan läpi. Odotan enää asiantuntijan hyväksyntää joillekin kohdille. Tutkin tekstiä täysin kylmäverisesti: näen toistuvia sanoja, täyteilmaisuja, pilkkuja ja niiden puuttumisia. Olen muuttunut demiurgista patologiksi. Nyt pitää lopettaa. Muuten leikkaan teokselta vielä vahingossa sielun irti.

Epäilen, etten ole ollut näin pedantti Huorasatua ja Anomaliaa kirjoittaessa. Muistan, miten Anomaliassa oli jokin kohta, jonka lukeminen tuskastutti minua, mutta annoin sen jäädä. Korpisoturissa jokainen kiusaannuttava lause on joutunut dissektoitavaksi. Milloin minusta tuli näin anaalinen? Ja samalla: olen tästä piirteestä iloinen. En ehkä ole aina ollut niin ahkera ja huolellinen kuin olisi kannattanut. Armollisuus itseä kohtaan on varmaan ihan kiva juttu, mutta vain, jos sen seuraukset aidosti lisäävät onnellisuutta.  Nyt tiedän, ettei kirjan loppuelämä jää ainakaan omasta löysäilystäni kiinni.

Kansi, kansi. Sehän on sairaan hieno. (Odottakaa sisäkantta.) Kuitenkin kannen nähtyäni ensimmäinen ajatukseni minkään emotionaalisen reaktion sijaan oli, että luojan kiitos tämä on ammattimainen, taitavasti toteutettu, hyvännäköinen eikä tarvitse hävetä. (Kohtuullisuuksissani pyysin Jussi Karjalaista tekemään kannen, joka ei tyylikkyydessä ja nerokkuudessa kalpene Tuntemattoman sotilaan modernin virtaviivaisuuden rinnalla – sillä ajatuksissani nämä teokset ovat vierekkäin.)

Olen hakannut Korpisoturin vuodessa kokoon. Lyhyt aika, minulle ainakin. Huorasatu ja Anomalia syntyivät näytelmistäni, joten niiden valmistuminen oli alkanut jo vuosia ennen romaaniin ryhtymistä. Totta kai Korpisoturinkin taustat tulevat jostain kauempaa, ei sitä muuten olisi ollut niin helppo kirjoittaa. Mitään materiaalia ei kuitenkaan vielä vuosi sitten ollut olemassa, ei yhtäkään henkilöhahmoa, tapahtumaa, ei anekdoottia.

Kirjoitin kirjan kahdessa pääasiallisessa paikassa. Vanhankaupunginlahdelta kolmeksi kuukaudeksi vuokraamassani työhuoneessa, jonka seinänvierillä kuvataiteilija Vilinka Kätkön teokset pilkistelivät. Lainasin toistuvasti jonkun Jeesus-mukia, söin suklaata ja seurasin päivä päivältä, miten Arboretumiin tuli syksy. Toinen kirjoituskierros ruumiillistui Rytmi-baarissa kun sydäntalvi alkoi taittua kevääksi. (Soijalatte kiitos.) Rytmistä muodostui minulle niin voimakkaasti työpaikka, että jonain lauantaina ohikulkiessani olisin halunnut kahvin, mutta ajatus duunissa käymisestä tuntui liian oudolta. Muistan, että toisen kierroksen ensimmäinen kuukausi stressasi niin paljon, että uskoin saavani burn outin, käsikirjoituksen puoleenväliin päästyäni helpotti. Stressaaminen on ihan itse aiheutettua, mitäs hankin niin paljon päällekkäistä tekemistä (note to self: älä tee niin enää ikinä).

Mitä voin sanoa itse kirjasta?

Tiistaina (Piritan terassilla Tokoinrannassa) sain kustannustoimittajalta viimeisen draftin. Kävin tekstiä läpi, hyväksyin melkein kaikki korjaukset, merkkasin täytesanoja, l u i n. Jännitti niin paljon että oksetti. Jatkoin illalla kodin parvekkeella. Sytytin kynttilän kun tuli pimeää (joku joskus kysyi, olenko sellainen kirjailija, joka kirjoittaa öisin kynttilänvalossa, hah!).

Yksittäisellä taideteoksella on äärimmäisen harvoin mitään merkitystä ikuisuuden näkökulmasta. En halua luulotella, että nyt olisimme jonkin mittaamattoman hätkähdyttävän äärellä (tuleeko sellaisia enää?). Mutta. Korpisoturi on hyvä. Ehkä parasta, mitä olen kirjoittanut.