Saara Turusen Rakkaudenhirviö voitti tänään Hesarin esikoiskirjapalkinnon. Hyvä, Saara! Opiskelimme samaa aikaa TeaK:ssa, Saara muutamaa vuotta ylemmällä vuosikurssilla. Luin Saaran Puputyttö-näytelmän ensimmäisellä vuosikurssilla, ja se luultavasti vaikutti aika paljon kandintyöhöni, Huorasatu-näytelmään. Ei niinkään sisällön puolesta, mutta muodon. Minähän en tiennyt teatterista mitään mennessäni sitä opiskelemaan, ja Puputyttö avasi ihan uusia ovia siihen, mitä näytelmä voi olla. Se on ihanasti kirjoitettu teksti. Se on näytelmä, joka ei tarvitse teatterisovitusta, vaan on teos itsessään. Niin parhaat näytelmät ovat. Loput ovat esityskäsikirjoituksia.

Mietiskelin Huoriksen, siis romaanin ilmestymisen aikoja. Suhtauduin kaikkeen jotenkin silleen ”aha, kiva!” -tyyppisesti. Jälkeenpäin kun ajattelen asioita, joita on tapahtunut (hyviä ja pahoja), olen sitä mieltä, että olisi pitänyt kuolla tai vähintään seota, mutta olen ollut vaan, että jaaha, nyt tämä tapahtuu. Huorasadun kohdalla se alkoi jo kustannussopimuksesta. En osannut juhlia sitä mitenkään, koska piti vielä tehdä niin paljon työtä kirjan eteen. Oikeasti olisi pitänyt. Ilmestymistä juhlin kyllä, mutta silloinkin sellaisella asenteella, että no nyt näitä pitää kirjoittaa lisää, tämä on vasta eka ja entä jos mokaan kaikki seuraavat. Kun tuli Hesarin ehdokkuus, ajattelin, että hyvä, nyt ei tarvitse sitäkään stressata (huomionarvoista on, että olin kuullut koko palkinnosta vasta pari kuukautta aikaisemmin). Juhlissa neljä vuotta sitten minun oli tarkoitus käydä vain häviämässä hyvin ja painua nukkumaan. Dokumenteista päätellen en saanut edes takkia riisuttua illan aikana. Pääsin kotiin seuraavana aamuna. Jossain siis onnistuin! Finlandia-ehdokkuus oli aika iso juttu ja kohkasin siitä niin paljon etukäteen, että en lopulta saanut ehdokkaidenjulkistamistilaisuuteen hankittua edes säädyllistä mekkoa. Olisi todellakin pitänyt. Myös jonkinlainen kampaus olisi ollut hyvä. En tajunnut, että siellä oli niin iso mediahössötys. Ja että esim. joku portsari jossain muistaisi vielä useamman päivän kuluttua mitä hölmöä sanoin telkkarissa.

Huorikseen liittyvät tilaisuudet ovat varmaan yksi syy, miksi olen niin leimautunut kustantamoni väkeen. Kumppanini tuntui aina olevan muualla kun jotain tapahtui, ja kollegoihin olen tutustunut vasta myöhemmin.

Anomalian kohdalla mitään tällaista humua ei ollut. Ja minä kun olisin osannut jo ehkä suhtautua siihen paremmin. Olin aika pettynyt, vaikka ymmärsin kyllä, että olisi ollut kohtuutonta saada toisellakin kirjalla yhtä paljon huomiota. Julkkareissakin olin vaan raskaana.

Jännittää seuraavan kirjan vastaanotto. Ei mitenkään aktiivisesti, siihen on vielä niin paljon aikaa. Ja nyt minulla on alkanut olla hauskaa kässärin kanssa. Nauran omille vitseille. Liekö hyvä asia. Mutta taustalla vaanii ajatus, että entä jos uran huippu on jo takana päin, seuraavat kirjat myy jotain 500–1000 kappaletta, saa keskinkertaiset tai tympeät arvostelut ja unohtuu vuodessa. Tai siis ei varsinaisesti pääse unohtumaan kun ei niitä kukaan huomaakaan. En saa kutsuja messuille, ehdokkuuksia ei tule eikä palkintoja varsinkaan. Ja joudun vielä kymmenen vuoden kuluttua olemaan ok sen kanssa, että uuden kirjan liepeessä kerrotaan esikoisen saavutuksista. Niin että se olisi tosi perseestä.

 

Kuvassa minä 2011, dokumentaattorina uskoakseni Sinikka Vuola. Kulmakarvoja on näköjään nypitty, irtoripset näyttää aika hyvältä, hampaiden valkaisu voisi olla tätä päivää (en oikeasti haluaisi ajatella niin), iho aika hyvässä kunnossa, vähän kiiltelee, mutta ihmekään ulkovaatteissa, lempitakki (h&m), missä huulikiilto, missä silmäpussit, hiukset itse värjätty, ihan hyvin leikattu, mutta naama on varmaan osunut johonkin kun otsatukalle on tapahtunut jotain, bisse pummattu, siksi ilme.

 

Kuten olen aina sanonut, vihaan progressiivista rockia. Sen sijaan rakastan regressiivista musiikkia. En yhtään jaksa uutta musiikkia. Paitsi vanhoilta bändeiltä. En kuuntele yhtäkään yhtyettä, jota en olisi löytänyt alle 20-vuotiaana. Ja nyt juuri yhä vähemmän. Tuttu, turvallinen, (nykyisin) keski-ikäisten miesten tekemä musiikki kelpaa.

Tämä lähti luullakseni jo syksyllä siitä kun kuvittelin, miltä Ahma, uuden kirjani päähenkilö näyttää. Ja aloin kuunnella Arcturuksen parasta levyä. Jota muuten taannoin yöbussissa soitin viereeni erehtyneelle hevaripojallekin. Kyllä, niin tein. Se oli hänestä ihan ok tai ei ainakaan valittanut.

Arcturuksen musiikki muuten on vähän progehtavaa. Mutta silti niin hyvää. Absurdi yhtälö.

Regressio syventyi rakentaessani Korpisoturin sivuhenkilöä ja miettiessäni hänen psykologiaansa ja todetessani sen itselleni kovin tunnistettavaksi.

Lopulta, yhteenvedoksi, koko homma levisi käsiin erään jutun seurauksena, johon saattaa liittyä A.W. Yrjänä mutta josta en voi nyt puhua enempää.

Taantumiseni kunniaksi jaan joitain hauskoja sattumuksia varhaisilta vuosiltani.

– Olin menossa kouluun, vetelin röökiä koulubussia odotellessa. Olin juuri sytyttänyt, kun yksi ystävä ajoi äitinsä kanssa ohi ja poimi minut kyytiin. Ei nyt tietenkään voi hyvää savuketta heittää menemään, joten sammutin sen ja panin taskuun. Neljän kilsan kuluttua minusta alkoi nousta savua. Piti pysäyttää auto, heittää takki maahan ja hyppiä sen päällä. Bussikortti paloi puoliksi, mutta UFF:sta ostetulle nahkatakille (olin kylläkin jo alkanut vegaaniksi, mutta käytin nahkaa aika pitkään) ei käynyt juuri mitään.

– Kasisalilla Lahdessa Enochian Crescent nakkasi vadillisen verta yleisön päälle. Jotenkin ajattelin, ettei veganismin vaatimuksia voi myöskään ulottaa black metal -yhtyeisiin, joten asia ei haitannut minua juuri mitenkään. Paitsi että näytin kuulemma tyhmältä.

– Välitunnilla oli käyty vähän kirjastossa lukemassa tietosanakirjoja (internetiä ei silloin ollut tai tunnettu ainakaan Mäntsälässä). Niinpä kuvaamataidon tunnilla askartelin ystäväni kanssa Vlad Tepesin pihamaan styroksista ja hammastikuista, sekatekniikka. Teos on valitettavasti kadonnut.

 

Aloin kirjoittaa Dramaqueen-blogia joskus opiskeluaikana. Arvelin, ettei kukaan lue sitä, joten kirjoitin sinne mitä törkeimpiä juttuja. En tiedä, missä vaiheessa blogia ruvettiin lukemaan, koska en älynnyt katsoa käyttäjätilastoja. Jossain vaiheessa kuitenkin Huorasadun ilmestymisen jälkeen toimittajat tykkäsivät kysellä blogiteksteihin liittyviä asioita ja jopa kirjoittaa niistä. Olin tosi hölmö. Kuvittelin kaikkien tajuavan, että blogi oli semifiktiota. Siis ei siellä kerrotut tapahtumat, ne olivat totta, mutta kirjoittajapersoona. Että se en ollut minä, vaan Dramaqueen, joka tietysti etäisesti oli myös minä, mutta ei kuitenkaan. Ja lisäksi: netti tai blogi eivät ole legitiimejä lähteitä.

Dramaqueen-blogi oli ilmeisesti jossain vaiheessa aika suosittu. Olin koko kirjoittamisen ajan toivonut, että ihmiset lukisivat typeriä juttujani, mutta sitten kun tekstejä alettiin kommentoida live-elämässä, rupesikin ahdistamaan. Kirjoitin siellä yksityisasioista, mutta en kuitenkaan niin laajasti, että kirjoitusten perusteella minusta olisi saanut todenmukaista kuvaa. Niin kuin ei tietenkään ollut tarkoituskaan. Mutta ainakaan osa lukijoista ja toimittajista ei osannut tehdä eroa Dramaqueen-persoonan ja minun välillä.

Toinen ongelma oli se, että hauskimpiin juttuihin liittyi toisia ihmisiä, ja heistä kirjoittaminen alkoi olla eettisesti arveluttavaa, kun kävi ilmi, että joku todella luki hölinöitäni. Lopulta en keksinyt mitään järkevää, hauskaa ja mahdollista kirjoitettavaa enkä käynyt vilkaisemassakaan blogia varmaan puoleen vuoteen, vuoteen. Sitten ärsytti sekin, että ne vanhat tekstit oli olemassa, joten muutin koko paskan yksityiseksi. Olemassa on luultavasti enää vain se teksti, jonka Laasanen kopioi omaan blogiinsa, minkä seurauksena sain lukijakuntaani miesasiamiesporukkalisäyksen.

Jos olisin jatkanut blogin kirjoittamista ja jakanut siellä yhtä yksityisiä asioita kuin alussa, olisiko urani edistynyt paremmin, olisiko sillä ollut mitään merkitystä vai olisinko päätynyt epäkirjailijaksi, joka tunnetaan jostain muista kuin taiteellisista ansioista? Pidän kahta jälkimmäistä vaihtoehtoa todennäköisempinä, joten ei sinänsä harmita. Lisäksi potisin koko ajan hirveää ahdistusta siitä, loukkaantuuko joku kirjoituksistani. Siis ei joku ulkopuolinen, vaan joku, jonka mainitsen tekstissä.

Ja tuntuisi oikeasti myös tosi omituiselta kirjoittaa täysin työhön liittymättömiä yksityisasioita. Koska eihän ne jokapäiväiset tapahtumat, joita kohtaan, ole erityisiä. Tiedän tietysti, että huippusuosittuja ovat juuri sellaiset blogit, joissa kirjoitetaan talon ostamisesta, sisustamisesta, lapsen hankinnasta tai syömisestä. Mutta itse haluan olla tunnettu jostain muusta kuin siitä, millaisia tavaroita ostan ja mistä. Tai käynkö kampaajalla tai teenkö itse lasagnen. Ymmärrän, että suosittuus liittyy samaistumisen kokemuksen tarjoamiseen. Sitä tosin en ymmärrä, miksi ihmiset haluavat käyttää aikaa normaalien juttujen lukemiseen, sellaisten, mistä tietävät itsekin riittävästi ja mistä ei oikeastaan voi oppia mitään kovin mullistavaa. Että oikeasti, joku tilasi maalia K-raudasta ja maalasi seinän vihreäksi. Vähän kunnianhimoa siihen ajankäyttöön.

 

 

Olen ihan hirveän stressaantunut, koska en ole ajan tasalla käsikirjoituksen kanssa edellisviikkojen matkustamisten takia. Kehitin itselleni työntekosäännöksi syksyllä ohjeistuksen, jonka mukaan käsikirjoituksen on kasvettava 500 sanaa joka arkipäivä. Niin tämä ei viime viikolla tapahtunut, ja sepä rasittaa. Olen joskus (usein) miettinyt, olenko enemmän autisti kuin artisti.

Jostain hämmästyttävästä syystä kuitenkin jätin itselleni joustovaraa alkuperäisessä suunnitelmassa. Minulla on vuoden loppuun aikaa työstää ensimmäistä versiota. Nämä aikataulut pitää itse tehdä, koska kukaan muu ei niitä puolestani tee. Ketään muuta ei paljon kiinnosta, saanko näitä kirjoja väsättyä. Ehkä kustantamoa vähän, mutta sekin varmaan ihan yleisestä solidaarisuudesta: kirjojen painaminen ei taatusti kannata kovin hyvin nykytilanteessa, enkä minä ole Sofi Oksanen tai Katja Kettu. VIELÄ.

Joskus (usein) mietin, onko tässä mitään mieltä. Olen päätynyt siihen, että ei, mutta ihan sama.

Tällä kertaa aion tehdä romaanin pikkuisen eri tavalla kuin aikaisemmin. Kahdessa edellisessähän käytin lähteinä pelkkää nettiä ja kirjallisuutta. No, kylläkin kustannustoimittajani tuttava tarkasti Anomalian lentoemäntäosuudet, mutta häntäkään en henkilökohtaisesti haastatellut. Nyt aion haastatella vaikka ketä. Ihmiset ovat tavattoman ystävällisiä suostuessaan jakamaan asiantuntemustaan.

Toinen erilaisuus on se, että tällä kertaa ajattelin oikeasti kuunnella muiden mielipiteitä ja neuvoja, siis myös taiteellisissa asioissa. Tietysti olen aikaisemminkin kuunnellut kustannustoimittajani korjausehdotuksia ja ottanut niitä kiitollisena vastaan, mutta nyt tämä kuuntelutoiminta laajentuu. Tajusin nimittäin, että en välttämättä aina tiedä itse parhaiten. Uskomatonta kyllä. Menen jopa niin pitkälle, että annan ei-minujen vaikuttaa kirjan nimeen.

Olen molempien edellisten kirjojen ja myös muiden töiden kohdalla ollut hyvin itsepäinen. Neuvojenvastaanottokykyni on ollut äärimmäisen rajallinen. Toisaalta vastaanottavaisuus kysyy suurta luottamusta neuvovaa osapuolta kohtaan. Sellaisen luottamuksen rakentaminen vaatii vuosien työn.

Kirjaan on löytynyt loppuratkaisu. Olin itse siitä melko järkyttynyt. Katsotaan, jääkö se. Toisaalta toivon, että ei, toisaalta se on aika hieno. Haluaisin saada kaikki osaset kohdalleen heti, mutta pystyn ihme kyllä hyväksymään sen, että siihen menee vielä vähän aikaa.

Saksa sujui tosi hienosti, Teriken ottamista kuvista saa paremman käsityksen teoksesta. Avajaisissa johtaja Weibel kysyi, että miten siellä Suomessa oikein sujuu, kun päivänvaloa on niin vähän: eikö me olla tosi masentuneita. Sanoin, että siksi me vedetään niin paljon lääkkeitä. Way to go.

 

 

 

Hei Saksasta.

Rakensimme Teriken kanssa pienoisversion Naudan historian museosta Karlsruhen valtavaan ZKM-keskukseen. Teoksemme on osa Exo-Evolution-näyttelyä, jonka työt käsittelevät ihmisen luomaa luontoa ja evoluutiota. Jotakuinkin. Puolet teoksista on toimintatavaltaan liian monimutkaisia ymmärrykselleni. Paikalla on myös kana ja kukko, jotka eräs belgialainen on taiteen nimissä jalostanut. Niillä näyttää olevan aika hyvät oltavat verrattuna useimpiin lajitovereihinsa. Mutta onhan se perseestä käyttää eläviä henkilöitä näyttelykappaleina.

On outoa hengata ulkomaalaisten kuvataiteilijoiden kanssa. Ei varsinaisesti muuten kuin siksi, että he todennäköisimmin luulevat, että minäkin olen kuvataiteilija. Paitsi Peter Weibel, ZKM:n johtaja ja jonkinlainen guru, joka luuli, että olen Teriken assistentti. Sellaisena en olisi kyllä kovin hyvä. En osaa edes suoraa viivaa piirtää. Ja niitä tosiaan piti piirtää seinään aika kasa. Näyttelyn teknikot olivat hyvin pettyneitä meihin: eihän nyt lyijykynän jälki peity maalilla. Niitä kumiteltiin miehissä, hyvännäköistä tuli kuitenkin. Eilen eräs näyttelyn tulevista oppaista kysyi, miksi maalasimme emmekä käyttäneet punaista teippiä. No niin no. Maybe next time.

 

Oma taiteilijaidentiteettini on kai aika fiksautunut. Tekee ehkä vain hyvää viettää aikaa ihmisten kanssa, joilla ei ole mitään hajua siitä, mitä oikeasti teen. Tai joille sillä asialla ei ole mitään relevanssia. Olen yrittänyt kirjoittaa aamuisin, mutta säntillinen edistysrytmini on nyt mennyt päin helvettiä tämän kuvataiteilijauran myötä.

Käymme Teriken kanssa joka päivä syömässä vietnamilaisessa paikassa, koska kuka kaipaa uusia makuelämyksiä ulkomailla varsinkaan. Se tuntui myös turvalliselta sen jälkeen kun kävimme kraikkalaisesta ravintolasta kysymässä, onko siellä vegaaniruokaa. ”Vegaaan? Was ist das?” ”Well… Vegetarian?” ”Vegetarian, NEIN.” Aika hyvin täällä on vegaaniasiat silti hoidossa. Marketeissa on pitkät rivit makkarajuttuja, jos niistä tykkää, ja hotellin aamiaisella olen saanut jotain tartexin makuisia töhniä ja soijamaitoa.

En ole pystynyt edes katsomaan kuvia lapsestani, koska on niin ikävä. En ole koskaan ollut erossa hänestä enempää kuin kaksi yötä, nyt aika tuplaantuu. Ymmärrän täysin, miltä lehmistä tuntuu kun heiltä viedään vasikat. Omani saan sentään takaisin huomenna.

Kirjamessut on done. Yllättäen tapahtuma ei tuntunut yhtä ahdistavalta kuin aikaisemmin. Ehkä siksi(kin), ettei ollut paineita päästä lavalle, koska ei ole tuoretta kirjaa. Olin Kirjailijaliiton näytelmäkeskustelussa Reidar Palmgrenin ja Marjo Niemen kanssa ja se oli oikein miellyttävää kun ei ollut sellainen fiilis, että olisi pakko yrittää mainostaa itseä kovasti. Ja tietysti Reidarin ja Marjon kanssa oli kiinnostavaa keskustella eikä tilanne edes tuntunut sillä tavalla keskustelun esittämiseltä kuin tällaisilla on usein tapana. Kirjailijaliiton vieraana oli muutenkin kivaa olla, koska liitto maksaa puhujille palkkiot.

Olen miettinyt ulkonäköasioita paljon. Pitää yrittää näyttää vähän vähemmän homssuiselta. Tajusin tämän kun katsoin Sofi Oksasen haastattelua telkkarista. Hänellä oli huulikiiltoa, joka oli pysynyt haastattelun ajan. Moiseen minulla on vielä matkaa, mutta en sentään ollut tänään liikenteessä missään kissankarvaisissa ex-mustissa loimissa. Eipä sillä, että enää kissankarvaongelmaa olisi muutenkaan, ikävä kyllä.

Julkisuuskuva on tosi tärkeä. Varsinkin naisella. Miehelläkin tietty myös joo, mutta naisella just tolla huulikiiltotasolla. Eikä siihen liity se, onko jotain järkevää sanottavaa vai ei. Niin monella on, että se kilpailu pitää hoitaa mekko-osastolla. Vaikka onkin inhottavaa puhua kilpailusta, koska ei asiaa siten haluaisi ajatella. Onhan itsellenikin hauskaa, että hyviä kirjoja ilmestyy ja niiden tekijöillä on varaa kirjoittaa lisää.

Käyn jatkuvasti läpi isoja kateus-issueita. Onneksi ne fiilikset pysyy vielä tuottavalla tasolla, siis että kateus menestyneempiä kohtaan saa itsen yrittämään kovemmin. Oikeasti haluaisin kirjoittaa mahdollisimman hyviä kirjoja. Mutta kyllä siihen kuuluu myös se, että odottaa niille omille töherryksilleen julkista tunnustusta.

Vähemmän kilpailuhenkisissä tunnelmissa olin tien toisella puolen. Rauhanasemalla järjestettiin taas Varjokirjamessut. Olin paikalla edustamassa Toisten historiaa ja puhumassa History According to Cattle -kirjasta. Ikävä kyllä minulla oli vanhaa tietoa esiintymisajastani, vaikka olin jaellut oikeaa aikataulua joka paikkaan. Onneksi ihmiset kuitenkin odottelivat kärsivällisesti ja ehdin puhuakin niin kauan kuin oli tarkoitus. Olen oppinut pitämään aika pitkiä monologeja. Muistan kun Huorasadun ilmestyttyä yksi haastatteluita tekevä torui minua vastauksieni laadusta. Tartuin liikaa kysymyksiin enkä laajentanut vastauksiani, haastattelija jäi pulaan. Onneksi sain tuon palautteen. Nykyään tosin olen päätynyt siihen, että vastaukseni eivät välttämättä liity kysymykseen enää mitenkään, mutta puhetta riittää. Pidän tätä silti kehityksenä. Tarjouduin ensi vuoden Varjiksille tekemään haastatteluita. Se on niin hieno tapahtuma, että ei haittaisi olla apujoukoissa.

Ai niin. Tapasin myös Luke Hardingin. Hän tarjoutui vahtimaan lastani sillä aikaa kun otan ruokaa. Lapseni alkoi itkeä ja pakeni. Itse haisin pahalta. Ehkä mister Harding ystävällisesti unohtaa tämän kohtaamisen.

Ja vielä erittäin siisti tiedote: Jaana Airaksinen, Innon toimitusjohtaja, voitti tietokirjallisuuden edistämispalkinnon.

Yllä: Keskustelu ei ole vielä alkanut, voi keskittyä poseerailemaan.

Yllä: Blaa blaa blaa blaa.

Kuvista saamme kiittää Mika Rönkköä.

 

Osallistuin Oulun Animalian hyväntekeväisyyskalenterin tekemiseen. Olenhan aina halunnut nakuilla eläinten hyväksi kuten suuri ihanteeni P. Anderson. Minut kuvattiin maaliskuun spesimeniksi ja edustin nahantuotantoa. Itse ajattelin vielä monta vuotta muutoin vegaaniseen elämäntapaan siirryttyäni, että nahka on enemmän sivutuote. Mutta kun ei se silleen ole. Se on rahassa mitattuna toiseksi arvokkain osa teuraaksi joutuvan henkilön ruumiista. Ja yök.  Toisen iho ei ole tyylikäs vaate. Se ei ole edes ekologinen kuten usein kuulee väitettävän, nahka pitää käsitellä aika tehokkaasti juuri siksi, että se EI alkaisi maatua. Ne nahkakengät, jotka olen tyhmyyksissäni ostanut aikanaan, eivät myöskään ole todellakaan olleet kestäviä. On mennyt törkeästi rahaa kaikenlaisten vikojen korjauttamiseen. Sen sijaan Vegetarian Shoesin maiharini ovat kestäneet nyt jotain 8 vuotta, niitä ei ole ikinä tarvinnut korjauttaa, pitävät yhä veden ja näyttävät hyvältä. Jopa viime Puntalasta ne selvisivät kunnialla.

 

Kuvasi Krista Olsson, meikkasi, maskeerasi ja konseptoi Asta Riikonen.

 

 

Tein jotain tavatonta ja panin käsikirjoituksen hyllylle, koska en löytänyt siihen sielua. Työnimellä Toinen ihminen kulkeva kässäri voisi näillä näkymin valmistua vuonna 2017. Sitä ennen kirjoitan kuitenkin Ahmasta ja hänen seikkailuistaan. Niistä en halua paljastaa vielä sen enempää, vaikka yleensä en aiheitani pahemmin salaile, en ole sillä tavalla taikauskoinen. Kirja ilmestyy vuoden päästä syksyllä, jolloin alunperin Toisen ihmisen piti ilmestyä.

 

Ehkä sen voin paljastaa, että päähenkilö on mies – niin kuin kirjallisuudessa ja kaikessa muussakin usein tuppaa olemaan. Tällä kertaa tällainen sukupuolipoliittinen teko kuitenkin on mielestäni perusteltu.

Toivotaan, että onnistun kuvailussani yhtä hyvin kuin Sini Kolmebeeltä!

Minun ja Terike Haapojan Toisten historia -proggiksen kirja ilmestyi juuri painosta.  Kirja oli suurelta osin apuraha/omakustanteinen, joten niitä myy kustantaja Innon lisäksi me itse. History According to Cattle -kirjan voi tilata suoraan minulta osoitteesta gustafssonlaura@gmail.com (35 euroa + hieman toimituskuluja), meiltä ostettujen kirjojen tuotto käytetään täysin seuraavan museon tekemiseen. Kirja on iso, englanninkielinen, tosi upea, siellä on kaikki tekstimateriaali Naudan historian museosta, juliste ja kutsutut artikkelit Elisa Aaltolalta, Kris Forkasiewiczilta, Anne Aurasmaalta ja Radhika Subramaniamilta. Kirjasta otettiin melko pieni painos, joten kannattaa toimia nopeasti!

Käyn välillä kadehtimassa muiden kirjailijoiden sivuja, mikä on varmaan tosi produktiivista toimintaa jälleen kerran minulta. JP Koskisella oli tällä kertaa jotenkin hauskat sivut, ennen kaikkea mustat. Kadehdin myös seuraavia asioita: jos kollegalla on vakiintunut fontti, jolla nimi kirjoitetaan kirjan kanteen ja paikkoihin, jos kollega onnistuu näyttämään aina kuvissa samaan aikaan vakuuttavalta mutta myös kiinnostavalta, jos kollega kutsutaan johonkin puhumaan kirjoistaan ja paikalle tulee oikeasti yleisöä. Olisi ehkä perustellumpaa kadehtia kirjamyyntejä ynnä muuta, mutta sellaisten kadehtiminen on helposti katkeroittavaa. Kadehtiminen, johon sisältyy myös fanitus, on ok.