Kirjoitin kirjan ihmisyydestä, eläimyydestä, yhteiskunnasta ja maailmasta, kertomusten ja ”totuuden” suhteesta. Käytin materiaalina itseäni: sitä, miltä minusta on tuntunut olla tyttö, nainen, äiti, kirjailija, ihminen. Ja kyllä, myös sitä, miltä minusta on tuntunut olla katseen, halun tai ihastuksen kohde. Tai halveksunnan ja objektifioinnin kohde. Miten tämä on vaikuttanut minuun ja miten minä olen vaikuttanut siihen. Ajattelin, että nämä ovat tärkeitä aiheita ja niistä on puhuttava rehellisesti. Henkilökohtaisista yhteydenotoista (ja niiden määrästä) päätellen lukijat ovat olleet samaa mieltä. Media ei kuitenkaan näe asiaa ihan näin. Olen tehnyt asiallisia ja mielekkäitä haastatteluja esim. Anna-lehden, Turun Sanomien ja Karjalaisen kanssa. Radion puolelta mielekkäitä juttuja on tullut ainakin Kulttuuricocktailiin, Kultakuumeeseen ja Radio Suomen iltaan. Kirja on kuitenkin taidettu arvioida vain Turun Sanomissa. Tiedän, että syksyllä tulee noin 8000 kiinnostavaa kirjaa, jotka ansaitsevat arvionsa. Mutta tuntuuhan se paikoin suhteettomaltakin, että pääsen selostamaan kirjastani, mutta teokseen ei oteta juurikaan mitään suhdetta. Paitsi sen verran, että sieltä poimitaan find-toiminnolla seksikohtauksia. Muodon ja kirjallisten ansioiden (tai niiden puutteen) analyysiin olen törmännyt sentään parissa blogikirjoituksessa.
Ajattelin yhden naistenlehtikannanottoni (turha etsiä, jouduin poistamaan sen) jälkeen vuonna 2011, etten enää sano mitään minun ja median suhteesta. Hölmötkin läpät unohtuvat nopeasti, ja olisi järkevää ylläpitää kivoja välejä lehtiin, telkkariin ja joka paikkaan (sitä paitsi monet toimittajat ovat ihania tyyppejä). Mutta onhan se nyt kiinnostavaa, mihin ne ihmiset, jotka vaikuttavat suurempien joukkojen käsitykseen todellisuudesta, kiinnittävät huomiota. Ja esimerkiksi jos puhuu ja kirjoittaa naiseudesta, ruumiista, seksistä ja väkivallasta, niin ollaan tunkemassa joko uhrin tai bimbon rooliin. Mitään kiinnostavaa taidettahan ei sellainen voi saada aikaiseksi. Olisin mieluummin idiootti omilla ansioillani kuin sillä, että joku idioottitoimittaja kirjoittaa minusta toisen lehtijutun perusteella jotain selittämätöntä paskaa, jota en ole hänelle tai välttämättä kenellekään sanonut. Sitten syntyy artikkeleita, jotka ovat sitä luokkaa, että seksi, seksi, seksi, vähänkö lutka, vähänkö tyhmä mutta niinhän nää feministit aina on, perse, paneminen, on muuten raiskattu eikä ihme kun vähänkö tosiaan lutka, voi voi. Ja yhtäkkiä asioista, jotka kirjoitin kirjaan, tulee jotain, mitä olenkin kertonut haastattelussa (”ollut avoimena”). Kirja on autofiktio, FIKTIO. Ja jos minä kirjailijana sanon, että kaikki kerrottu on tietysti totta, niin kannattaisiko ajatella, että tuo ihminen muuten valehtelee työkseen (vaikka tällä ei pitäisi olla mitään merkitystä, koska kyse on fiktiosta). Ei ihme, että merkityksellisemmistäkin aiheista uutisoidaan niin päin persettä, mielipiteitä kerrotaan totuutena ja kaupalliset toimijat pääsevät julkaisemaan tiedotteitaan uutisina.
Kirjallisuus tuntuu kiinnostavan valtamediaa eniten silloin, jos siitä saa kyhättyä klikkiotsikon, jonka alle aktiivisimmat voivat käydä ilmaisemassa, että kirjan tekijä on sosiaalipummi tai huora. On totta, että tein valinnan puhua kirjani aiheista ja sitä myöten myös itsestäni julkisuudessa. Mutta jos olisin valinnut toisin, eipä olisi kirjanikaan saanut minkäänlaista huomiota. Ja minä haluan, että näistä asioista puhutaan, koska ne vaikuttavat meidän kaikkien elämään. Mutta miksi ne, jotka keskustelua ohjaavat, haluavat työntää sitä niin turhanpäiväiseen suuntaan.
