Koska minulla ei ole työaikoja ja olen vastuussa vain itselleni, pyrin tekemään töitä niin paljon kuin mahdollista. Hyvän äitiyden ynnä muiden hyveideni sallimissa rajoissa siis. Tämä tarkoittaa sitä, että minkäänlaiset lounastamiset eivät tule kyseeseen muuta kuin erityistapauksissa. Puoli tuntia lounastaukoa on jo kertakaikkiaan aivan liikaa. Olenkin mestaroitunut nopean ravinnon kokoamisessa. Termiä ”ruuan valmistaminen” en tässä yhteydessä käyttäisi. Pidän itseäni ihan hyvänä kokkina, vaikka moni muu ei arviota kanssani jaa. Jos ruokailijoina on muitakin kuin minä itse, toki panostus on hieman eri tasoa. Mutta jos tarkoitus on ruokkia vain itseni ja nopeasti, niin ei siinä juuri ryhdytä hellaa lämmittämään tai asioita pilkkomaan. Koska annoskuvat ovat tavattoman suosittuja sosiaalisessa mediassa, ajattelin minäkin jakaa joitain kuvia tyypillisistä lounaistani.

Rehellinen suomalainen tofu.

Tarjoiluehdotus (huom. tämä kuva on otettu kotona, mutta koska pasta oli jo purkissa, en viitsinyt siirtää sitä toiseen astiaan).

Pääraaka-aine annoksissa on tofu soijakastikkeella. Jos olisin sekasyöjä, en tiedä, millä sen korvaisin. Sekaruokavaliossa ei nimittäin ole hyvää tofunkorviketta. Raejuusto? Mieluummin söisin pyyhekumia. Tietysti sekasyöjäkin voi syödä tofua, mutta harvemmin näin kylläkään tapahtuu. Sekaruokavalio tuppaa olemaan melko rajoittunut, siihen kun usein liittyy sellaisia kaventeita kuin perinteet ja normit.

Where’s the beef? Tofu on ilmeisesti jo syöty tai lautasta ei ole pesty. Mukin sisältö näyttää ripulilta, mutta kyseessä on tietysti Lämmin kuppi.

Olen miettinyt, pidänkö edes ruuasta. Pidän ainakin syömisestä, mutta ruoka sinänsä ei ole mielestäni kovin ihmeellinen juttu. Ei ainakaan niin ihmeellinen, että siitä pitäisi kohkata niin saatanasti. Keväällä olin TopChefissä, jossa kaksi ammattikokkia valmisti vegaanisia ruokia. Ne olivat mielestäni ihan ok, osa jopa tosi hyviä, mutta eivät erityisen unohtumattomia, yksi maistui merilevältä (hyvä asia), toinen jälkiruoka oli ei-kovin-herkullista ja toinen taisi olla sorbettia. Voiko olla tylsempiä jälkiruokia kuin sorbetti ja hedelmä-motherfucking-salaatti? No jälkimmäistä ei kai sentään televisiossa tarjoiltu. Tietysti söin kaiken, ei se hyvänen aika sentään pahaa ollut. Ja muutenhan olisikin mennyt hukkaan koko homma. Ja niinhän toki menikin kun minun kitaani päätyi: yhtä tyytyväisenä voisin ruokailla Unicafessa. Ehkä makuaistini on vinoutunut kun en ymmärrä ruokahifistelijöiden hienouksia. Mutta eihän ruoka nyt vaan voi maistua niin erikoiselta? Paitsi korianteri. Se on sairaan hyvää.

Yliarvostettua.