Olen ihan hirveän stressaantunut, koska en ole ajan tasalla käsikirjoituksen kanssa edellisviikkojen matkustamisten takia. Kehitin itselleni työntekosäännöksi syksyllä ohjeistuksen, jonka mukaan käsikirjoituksen on kasvettava 500 sanaa joka arkipäivä. Niin tämä ei viime viikolla tapahtunut, ja sepä rasittaa. Olen joskus (usein) miettinyt, olenko enemmän autisti kuin artisti.

Jostain hämmästyttävästä syystä kuitenkin jätin itselleni joustovaraa alkuperäisessä suunnitelmassa. Minulla on vuoden loppuun aikaa työstää ensimmäistä versiota. Nämä aikataulut pitää itse tehdä, koska kukaan muu ei niitä puolestani tee. Ketään muuta ei paljon kiinnosta, saanko näitä kirjoja väsättyä. Ehkä kustantamoa vähän, mutta sekin varmaan ihan yleisestä solidaarisuudesta: kirjojen painaminen ei taatusti kannata kovin hyvin nykytilanteessa, enkä minä ole Sofi Oksanen tai Katja Kettu. VIELÄ.

Joskus (usein) mietin, onko tässä mitään mieltä. Olen päätynyt siihen, että ei, mutta ihan sama.

Tällä kertaa aion tehdä romaanin pikkuisen eri tavalla kuin aikaisemmin. Kahdessa edellisessähän käytin lähteinä pelkkää nettiä ja kirjallisuutta. No, kylläkin kustannustoimittajani tuttava tarkasti Anomalian lentoemäntäosuudet, mutta häntäkään en henkilökohtaisesti haastatellut. Nyt aion haastatella vaikka ketä. Ihmiset ovat tavattoman ystävällisiä suostuessaan jakamaan asiantuntemustaan.

Toinen erilaisuus on se, että tällä kertaa ajattelin oikeasti kuunnella muiden mielipiteitä ja neuvoja, siis myös taiteellisissa asioissa. Tietysti olen aikaisemminkin kuunnellut kustannustoimittajani korjausehdotuksia ja ottanut niitä kiitollisena vastaan, mutta nyt tämä kuuntelutoiminta laajentuu. Tajusin nimittäin, että en välttämättä aina tiedä itse parhaiten. Uskomatonta kyllä. Menen jopa niin pitkälle, että annan ei-minujen vaikuttaa kirjan nimeen.

Olen molempien edellisten kirjojen ja myös muiden töiden kohdalla ollut hyvin itsepäinen. Neuvojenvastaanottokykyni on ollut äärimmäisen rajallinen. Toisaalta vastaanottavaisuus kysyy suurta luottamusta neuvovaa osapuolta kohtaan. Sellaisen luottamuksen rakentaminen vaatii vuosien työn.

Kirjaan on löytynyt loppuratkaisu. Olin itse siitä melko järkyttynyt. Katsotaan, jääkö se. Toisaalta toivon, että ei, toisaalta se on aika hieno. Haluaisin saada kaikki osaset kohdalleen heti, mutta pystyn ihme kyllä hyväksymään sen, että siihen menee vielä vähän aikaa.

Saksa sujui tosi hienosti, Teriken ottamista kuvista saa paremman käsityksen teoksesta. Avajaisissa johtaja Weibel kysyi, että miten siellä Suomessa oikein sujuu, kun päivänvaloa on niin vähän: eikö me olla tosi masentuneita. Sanoin, että siksi me vedetään niin paljon lääkkeitä. Way to go.

Pimeä on just hyvä.