Puhelinkopissa oli kirjoja
Hei Saksasta.
Rakensimme Teriken kanssa pienoisversion Naudan historian museosta Karlsruhen valtavaan ZKM-keskukseen. Teoksemme on osa Exo-Evolution-näyttelyä, jonka työt käsittelevät ihmisen luomaa luontoa ja evoluutiota. Jotakuinkin. Puolet teoksista on toimintatavaltaan liian monimutkaisia ymmärrykselleni. Paikalla on myös kana ja kukko, jotka eräs belgialainen on taiteen nimissä jalostanut. Niillä näyttää olevan aika hyvät oltavat verrattuna useimpiin lajitovereihinsa. Mutta onhan se perseestä käyttää eläviä henkilöitä näyttelykappaleina.
On outoa hengata ulkomaalaisten kuvataiteilijoiden kanssa. Ei varsinaisesti muuten kuin siksi, että he todennäköisimmin luulevat, että minäkin olen kuvataiteilija. Paitsi Peter Weibel, ZKM:n johtaja ja jonkinlainen guru, joka luuli, että olen Teriken assistentti. Sellaisena en olisi kyllä kovin hyvä. En osaa edes suoraa viivaa piirtää. Ja niitä tosiaan piti piirtää seinään aika kasa. Näyttelyn teknikot olivat hyvin pettyneitä meihin: eihän nyt lyijykynän jälki peity maalilla. Niitä kumiteltiin miehissä, hyvännäköistä tuli kuitenkin. Eilen eräs näyttelyn tulevista oppaista kysyi, miksi maalasimme emmekä käyttäneet punaista teippiä. No niin no. Maybe next time.
Kukkia, Peter Weibel, Heinrich Klotz
Oma taiteilijaidentiteettini on kai aika fiksautunut. Tekee ehkä vain hyvää viettää aikaa ihmisten kanssa, joilla ei ole mitään hajua siitä, mitä oikeasti teen. Tai joille sillä asialla ei ole mitään relevanssia. Olen yrittänyt kirjoittaa aamuisin, mutta säntillinen edistysrytmini on nyt mennyt päin helvettiä tämän kuvataiteilijauran myötä.
Käymme Teriken kanssa joka päivä syömässä vietnamilaisessa paikassa, koska kuka kaipaa uusia makuelämyksiä ulkomailla varsinkaan. Se tuntui myös turvalliselta sen jälkeen kun kävimme kraikkalaisesta ravintolasta kysymässä, onko siellä vegaaniruokaa. ”Vegaaan? Was ist das?” ”Well… Vegetarian?” ”Vegetarian, NEIN.” Aika hyvin täällä on vegaaniasiat silti hoidossa. Marketeissa on pitkät rivit makkarajuttuja, jos niistä tykkää, ja hotellin aamiaisella olen saanut jotain tartexin makuisia töhniä ja soijamaitoa.
Vatupassi, seinä, sekatekniikka
En ole pystynyt edes katsomaan kuvia lapsestani, koska on niin ikävä. En ole koskaan ollut erossa hänestä enempää kuin kaksi yötä, nyt aika tuplaantuu. Ymmärrän täysin, miltä lehmistä tuntuu kun heiltä viedään vasikat. Omani saan sentään takaisin huomenna.