Eilen oli Eläimet yhteiskunnassa -kirjan viralliset julkkarit. Kirjasta on otettu jo toinen painos! Toivottavasti tullaan ottamaan vielä MONTA, koska se on niin hyvä. Ja aika siistiä, jos se vaikka lähtisi ulkomaillekin! Tässä yksi arvio teoksesta.
Kuvassa kirjan toinen toimittaja Sami Keto, tutkija Saara Kupsala, esseisti Antti Nylén, myself and the baby sekä kuvaaja Kristo Muurimaa. Kuvan otti Mika Rönkkö.
Tiedottaminen ei ole se taito, jossa olen pystyvin. Valitettavsti myöskään esim. Hesari ei (vielä) uutisoi jokaista vessakäyntiäni. Täytyy siis luottaa siihen, että juuri ketään ei kiinnosta. Tai sitten voi tiivistää. Siis. Viime aikoina olen tehnyt seuraavia juttuja:
– Pitänyt Taideyliopistolla luennon, jossa yllytin rikolliseen toimintaan eläinten oikeuksien puolesta.
– Ollut jossain nykyajan kokkisotatelkkariohjelmassa Katariina Sourin kanssa. En voinut itse katsoa, mutta luulen, että ohjelmaan oli saatu koominen viritys näyttämällä, miten söin vittu kaiken.
– Kirjoittanut IssueX:ään (tästä on jo tovi kyllä).
– Kirjoittanut uutta kirjaa, ryhtynyt tekemään työtä Epäihmisyyden museon eteen sekä keksinyt pari lisäproggista harrastuksiksi.
– Kirjoittanut vikat kolumnit Teatteri&Tanssi-lehteen.
– Viimeistellyt Teriken ja Mian kanssa History According to Cattle -kirjaa, JOSTA LISÄTIETOA PIAN.
– Ollut Teriken kanssa Eläinpäivillä Tampereella, jossa esiintynyt museonjohtajana ja lainuudistajana.
– Käynyt esittelemässä Toisten historiaa Koneen Säätiön (meidän tärkein rahoittaja) Kamarin avajaisissa.
+ Saanut Taiteen Edistämiskeskukselta apurahan viideksi kuukaudeksi.
Huomenna on päivä, jona kirjanmyyntiä yritetään edistää kaikin keinoin. Kirjakaupoissa jaetaan jonkun hyvin myyvän hepun puolitosissaan kyhäämää kirjasta. Miksi sellaisen haluaisit? Eikö olisi mielekkäämpää saada kaupanpäällisinä joku jo hyväksi havaittu oikea romaani? Kirjoja ei saisi kirjoitella läpällä, koska niitä tehdään muutenkin liikaa: oletteko huomanneet miten paljon kirjastossa on kirjoja? Anomaliaani on myyty kaiken kaikkiaan noin 10 kappaletta. Tähän asti lohduttauduin sillä, että varmaan sitä lainataan kirjastosta. Paskan marjat mitään lainataan, helmetistä tarkastin. Mutta anyhow, onhan kirjat ihania ja fiksut kirjat saavat omistajansa näyttämään fiksulta (tyhmät kirjat tyhmältä, FYI). Niinpä kun huomenna käytät viikkorahojasi kirjallisuuteen, niin huomioi, että Kurvin kirja Helsingin Hämeentiellä tarjoaa yhden kirjan ostajalle ilmaiseksi mukaan minun Huorasatuni tai 
Into julkaisi tänään Elisa Aaltolan ja Sami Kedon toimittaman hienon Eläimet yhteiskunnassa -antologian, johon olen kirjoittanut Teriken kanssa mietintöjä taiteestamme ja siitä, onko mahdollista puhua eläimen suulla. Kirjan nettisivuilla videoita, joissa mm. Anu Silfverberg, Katariina Souri ja Dan Koivulaakso puhuvat teoksen artikkeleista.
Eläimen lähestyminen taiteen kautta mahdollistaa toisen näkökulman äärelle pääsyn ilman vaatimusta argumentaation sisäisestä eheydestä. Taide kertoo aina myös välineestään, paljastaa käyttämänsä kielen subjektiivisuuden. Samalla kun jotain sanotaan, reflektoidaan sitä, mitä ja miten sanotaan. Taide voi käyttää kieltä kielen itsensä rajojen paljastamiseen ja näin tehdä hiljaista tilaa sille, joka on suljettu ulos kieliyhteisöstä. Naudan historian museo oli museo ja pala historiankirjoitusta, mutta samalla se avasi museon ja historiankirjoituksen konventioita ja tutki, miten ja mihin tarkoituksiin niitä käytetään tai voidaan käyttää. Samalla tavalla Toisten Puolue tarkastelee sitä, miten toislajiset eläimet ovat läsnä lainsäädännön ja päätöksenteon kielissä, ja Anomalia sitä, mitä kirjassa voi sanoa tai jättää sanomatta niistä, joilla ei ole kieltä.
Mahtavaa! Juonellisten kuvioiden rakentaminen ei ole vahvuuteni. Kävin eilen haastattelemassa tulevaa romaaniani varten Helsingin yliopiston kehitysbiologian professoria tieteellisten yksityiskohtien tiimoilta. Kävikin niin, että hän keksi kertomukseni henkilöille motiivit! En paljasta vielä sen tarkemmin.
Näiden taidehommeleiden takia on tullut usein tarve keskustella oikeiden asiantuntijoiden kanssa. Kukaan ei ole koskaan kieltäytynyt haastattelupyynnöstä. Yritän korvata tätä karmalle auttamalla toisia milloin pystyn.
Etsiessäni seuraavaan kirjaani liittyvää materiaalia hortoilin kirjastossa ja huomasin Peter C. Gotzschen Tappavat lääkkeet ja järjestäytynyt rikollisuus – Näin lääketeollisuus on turmellut terveydenhoidon. Teos kertoo siitä, miten lääketeollisuus on lahjonut niin lääkäri- kuin potilasjärjestötkin, lääketieteelliset julkaisut ja tietysti lääkärit. Milloin eivät onnistu lahjomaan, lääkeyhtiöt turvautuvat uhkailuun ja kiristykseen. Lääketeollisuus pimittää ja vääristelee tutkimustuloksia saadakseen markkinoille lääkkeitä, joita ihmiset eivät tarvitse ja jotka kaiken lisäksi ovat jopa hengenvaarallisia. Kirjoittaja ei kiellä, etteikö lääkkeistä olisi ollut ihmiskunnalle paljonkin hyötyä, mutta jatkuvasti markkinoille tulevista uusista lääkkeistä vain harvat ovat parempia kuin vanhat ja monet saattavat pitää sisällään paljon vakavampia sivuvaikutuksia.
Kirjan rohkaisemana päätin itsekin lopettaa lääkitykseni. Semminkin kun käyttämäni tuote on sellainen, että kun sille 80-luvulla haettiin myyntilupaa, ruotsalaiset psykiatrit nauroivat lääkkeen kehittäjille epäuskoisesti ja Saksan lääkevirasto totesi valmisteen yksinkertaisesti täysin sopimattomaksi. Kuitenkin lääkkeen kehittänyt tehdas halusi tehdä tuotteestaan myyntihitin ja tehokkaalla lahjonnalla onnistui tehtävässään. Nice! Parempi olisi luultavasti käyttää amfetamiinia, sillä sen vaikutukset ovat jokseenkin samat, minkä lisäksi siten tukisi huomattavasti eettisempää järjestäytyneen rikollisuuden muotoa.
Cochrane Nordicin johtaja Gotzsche muistuttaa, että hyvin harvat potilaat hyötyvät lääkehoidosta, joten lääkkeitä ei kannata syödä, jollei se ole ehdottoman välttämätöntä. Hän kehottaa myös välttämään lääkkeitä, jotka ovat olleet markkinoilla alle seitsemän vuotta, sillä suurin osa lääkkeistä, jotka poistetaan turvallisuusongelmien takia, katoaa markkinoilta ensimmäisen seitsemän vuoden aikana. (Jotkin uudet lääkkeet tosin saattavat olla todistetusti parempia läpimurtolääkkeitä, mutta niiden erottaminen tehottomien ja vaarallisten valmisteiden joukosta lienee hankalaa.) Ja tärkein neuvo: ”Emme voi uskoa sanaakaan siitä, mitä lääkeyhtiöt meille sanovat. Emme myöskään voi luottaa niiden tekemiin tutkimuksiin, markkinointimateriaaliin tai potilastiedotteisiin.”
Kaikelle on olemassa diagnoosi. Ja jokaiseen diagnoosiin sopiva lääkitys.
Ps. Homeopatiaan ei silti tarvitse uskoa eikä tuhkarokkorokotteita vastustaa.
Tänään taas tajusin, että olen tosi etuoikeutettu ja onnekas kun saan tehdä töitä sellaisen kustantamon kanssa, jonka ihmisiä voin arvostaa ja jossa minua kohdellaan inhimillisesti. Olen itse se, joka sanoo viimeisen sanan teoksiini liittyviin taiteellisiin yksityiskohtiin. Viesteihini vastataan, eikä minulle selitetä mitään paskaa mistään kustannusohjelmista. Kun julkaisen kirjan, kustantajani auttaa juhlien järjestämisessä. Kun perustan museon, kustantajani tuo avajaisiin viinaa. Kun haluan myydä Teriken kanssa tekemiäni joulukortteja ja lahjoittaa tuoton Animalialle, kustantamoni hoitaa asian. Ja ikään kuin tämä ei yksinään riittäisi, kustantamoni edustaa arvoja, jotka voin itsekin jakaa, ja sitä paitsi julkaisee ihan älyttömän hyviä kirjoja.
Ja lisäks ne tyypit on ihanii <3
Tänään ilmestyneen Teatteri&Tanssi+Sirkus-lehden kolumnissani ”Paskaa Kansiksessa” kirjoitan Leea ja Klaus Klemolan Maaseudun tulevaisuus -esityksestä.
”Maaseudun tulevaisuus hykerrytti, sillä se oli niin kaunistelematon peilikuva ihmisestä, elämästä ja yhteiskunnasta. Teos olisi ehdottomasti ansainnut suuremman kohun. Hyvän maun raja ylitetään jo ensimmäisessä näyttämökuvassa: kirkon lattialle on ripoteltu kakkapökäleitä, jotka näyttävät siltä kuin ne olisi askarreltu käsityökerhossa (”näin teet ruskeista sukkahousuista koiranpaskan”). Tämän hykerryttävyydessä on jo kerroksia! Ja tietty se vitunmoinen kiroilu. Olkoot vanhanaikaista tai junttia, kiroilu on transgressiivista ja hauskaa. Maaseudun tulevaisuus on estetiikaltaan teatteria, jota Suomessa (tai ehkä missään) harvoin nähdään. Tulee sellainen olo, että vähän hävettää, koska silmille heitetään juuri ne asiat, joita yrittää itse omassa ihmiseläimyydessään sensuroida ja sopimattomina häivytellä.”
Lehdessä myös mm. Akse Pettersson, Pirjo Yli-Maunula ja Jussi Lehtonen.
Päätin perustaa itselleni kotisivut, jotta voin tuoda esim. teosteni taustoja paremmin esille. Haluan myös vaikuttaa itse siihen, millaista informaatiota minusta on saatavilla. Samalla lopetan Dramaqueen-blogini, koska en ole kirjoittanut sinne yli vuoteen ja minua on alkanut ahdistaa siellä käyminen, en voi tietää, miksi. Kirjoitan edelleen Toisten historia -blogiin. Ja nyttemmin siis myös tänne. Timo Kalevi sanoi, että tämä etusivu on sekava, mutta minusta se on ihan ok.
Saan jossain vaiheessa tuoreempia kuvia, joita Perttu Saksa otti minusta tässä yksi päivä. Hän kysyi, haluanko näyttää kirjailija Laura Gustafssonilta vai blondi Laura Gustafssonilta. Olen itse ajatellut, että nämä ovat sama tyyppi. Pertulla on muuten hieno näyttely Helsinki Contemporaryssa juuri nyt. Tai ainakin uskon, että se on hieno. En tiedä, kun en ole vielä uskaltanut käydä katsomassa. Tiedän, että siellä on kuolleita eläimiä. Siis kuvia heistä.
Kiitos näiden sivujen tekemisestä Innon Jukka Varikselle ja Mika Rönkölle sekä Texille, jonka kanssa join kaljaa ja stalkkasin muiden kirjailijoiden sivuja.
© 2025 Laura Gustafsson