Laura Gustafsson

19.9. torstai

– Eilen lähetin ekan version tekstistäni Tuntematon Linna -antologiaan. Miten joka ikinen vuosi on joku talvisodan tai jatkosodan tai Tuntemattoman tai Väinö Linnan juhlavuosi, mikä näitä maanmiehiä vaivaa. Kirjoitin dialogin, jossa Väinö Linna antaa minulle lakanat ja nyt paikallistan, että mulla on ollut vähän mukava olo siitä, että sain ne lakanat. Nää metakierrokset on aikamoisia.

– Haastattelujen litterointia. Anna Morottaja sanoo nauhalla, että pitäisi tyytyä vähempään, myös itsensä suhteen. Tyytyä itseensä. Että ei tarttis olla mitään ihmeellistä, ei tarttis suorittaa. Musta tuntuu, että toi suorituspakko ja halu saavutuksiin on sellanen metallilanka, joka on kuroutunut tosi tiukasti mun lihaan, ja jos sen leikkaisi irti, niin miettisi koko loppuikänsä, et olipa hirveää. Että miten mä en aiemmin ottanut sitä pois. Tai että miks mä rupesin itseäni alunperinkään siihen kierittämään.

– Romaani ei etene, koska mulla ei ole henkilökohtaisella tasolla ihmissuhteita, jotka kaivelisi sisuskaluja minusta ulos. Se on varmaan se, mitä muusalla tarkoitetaan. Olen valtavan onnellinen, ja menneet rakkaussuhteet ja muut on käsitelty tai ainakin sellaisissa tiloissa, että ne eivät kummittele tavalla eikä toisella. Pohjan kirjoittaminenhan oli ihanaa, koska siitä emotionaalisesta ruokamyrkytyksestä ei ollut mitään muuta ulospääsyä. Suhteessani kirjoittamiseen on jotain vialla… Kirjoittaminen ei ole mulle itsessään tärkeää. Ja tietenkään ei ole hyvänen aika, sehän on vain väline. Mutta eikö se tarkoita sitten sitäkin, että taiteella ei ole itseisarvoa. Ja voiko olla silti tasoja siinä, mikä se ei-itseisarvo on. Että taidetta voi käyttää sisäisen maailman kanavana mutta ei esim. propagandan tai kaupallisten pyrkimysten välineenä.

21.9. lauantai

– Käytiin Hra T:n kanssa Taina Riikosen Himon anatomia -näyttelyn avajaisissa Akusmata galleriassa. Tämän fetisismiä käsittelevän ääni-installaation avajaisvieraista noin 80 % oli meidän tuttavia.

– Kävin katsomassa Elli Salon kirjoittaman Alina-näytelmän Kansiksella. Oli jännittävää, koska sain lukea joitain versioita tekstistä kun Elli oli kurssillani pari vuotta sitten. Hieno, superminimalistinen teksti, jossa on vahvat tilanteet ja jännitteet. Mutta mutta. Se vaatisi näyttämöllepanolta yksinkertaistusta, mitä varmaan olikin haettu musta-valkoisella näyttämökuvalla, mutta yksinkertaistus ei ole sitä, että näyttää yksinkertaiselta. Tuntui, että lavalla oli liikaa. Liikaa tavaraa, liikaa ohjausta, liikaa tunnetta, liikaa tulkintaa, liikaa valotilanteita. Liikaa tyylittelyä. Toisaalta ymmärrän senkin, että esityksen voi nähdä erittäin tyylipuhtaana ja nautinnollisen kirkkaana. Ohjauksellisesti oli kiinnostavaa, miten tekstistä nousi esiin näkökulmahenkilön oma sokea piste, se, miten hän tavallaan mahdollistaa sisaruksensa alkoholismia. Vaikka samalla toki ymmärretään hänen neuvottomuutensa ja keinottomuutensa ja se, miten yksin kuka tahansa sellaisessa tilanteessa on.

– Eilen taas litteroin haastatteluja. Koko Hubara sanoo siellä, että jos haluaa aidosti kirjoittaa ja osallistua yhteiskuntaan, täytyy ymmärtää, ettei voi asettaa itseään keskipisteeksi. Sitten kuuntelin pyöräillessä IAMX:ää ja se sanoo siellä, että ego on oikeastaan ainoa asia, joka meitä kontrolloi. Siis tietysti puhutaan nyt modernista liberaalista kapitalistisesta yhteiskunnasta ja keskiluokkaisesta kontekstista. Mut niinhän se on. Ja se tekee tästä systeemistä tehokkaimman totalitarismin muodon, kontrolli on integroitu ihmismieliin. Ego kytkee meidät järjestelmään.

24.9. tiistai

– Istuskelen Töölön kirjastossa ja suren sitä, että luin yli kaksi vuotta sitten kirjallisen Knausgårdia, vaikka maailmassa on niin paljon hienoja ja merkityksellisiäkin kirjoja. Luen loppuun Silvia Hosseinin Pölyn ylistys -esseekokoelman ja olen kiitollinen siitä, että kirjallisuudestamme löytyy niin älykäs, hauska, itseironinen ja sivistynyt kirjoittaja. Suomen Maggie Nelson. Paitsi toki ihan omanlaisensa.

– Apurahakaudestani on kohta mennyt puolet enkä ole saanut tehtyä ensimmäistäkään kirjaa. Ja vielä pahempaa: en tiedä, onko kirjojen tekeminen kovin tärkeää. Kirjallisuus sinänsä on tärkeää. Mutta tälläkin hetkellä näen, miten kolme ensimmäistä teostani kököttävät jonkun köppäisen Jan Guilloun vieressä kirjaston alahyllyllä. Mitä hemmetin järkeä niitä on tehtailla lisää? Enkä muuten ole mitään Jan Guilloutakaan eläissäni lukenut. Pitkä apuraha tuo taloudellisen turvan, jonka suojissa on helppo unohtaa, että tämä saamani elatus on vastikkeellista. Sen lopputuloksena pitäisi syntyä kirjoja. Mutta entä jos sen lopputulema onkin ajatus siitä, että voi kyllä kirjoittaa ja luoda, mutta pitäisi luoda hitaammin ja vähemmän. Pitäisi tulla kirjastoon ja katsella kaikkia jo tehtyjä kirjoja ja mykistyä samalla tavalla kuin Hosseini kirjoittaa kokoelman nimikkoesseessä. Ymmärtää jo tehdyn paljouden äärellä oma katoavaisuus ja, lopulta, tyhjänpäiväisyys. Mutta ymmärtää silti myös, ettei se ole syy olla tekemättä. Ja toinen, mitä pitäisi tehdä, on se, että pyytää ihmisiä vastaamaan johonkin tärkeään asiaan ja sitten kuuntelee. No okei, toi oli kotiinpäin vetämistä. (En varmaan ole avannut tarkemmin Gustafsson&Haapojan tulevaa teosta. Ensi keväänä esitämme siis HAM:issa uuden ison videoinstallaation, joka koostuu tekemistämme haastatteluista. Niitä parhaillaan litteroin ja se on aivan parasta. Mitäköhän muuten Taikella ollaan siitä mieltä, että jos on annettu apuraha kirjallisuuden puolelta ja sitten touhuaakin enemmän kuvataiteen kentälle suuntautuvissa töissä? Tosin samojen peliongelmaisten rahoja ne kai on. Ei mee silleen, että hedelmäpelimassit kuvataiteelle ja totorahat kirjailijoille. Vai?)

 

27.9. perjantai

– Pari päivää kuumetta, vakavaa yritystä levätä. Eilen jouduin jonkinlaiseen madonreikään, istuin kaksi tuntia Hesburgerissa. Hain oman lapseni ja hänen sisaruksensa päiväkodilta, kahden ja puolen tunnin kuluttua katsoin kelloa ja olin että mitä helvettiä.

– Luin Leo Straniuksen Ekoistin muistelmat. Haastattelen häntä tänään Oodissa. Päätellen noista meidän haastattelunauhoista, en ole mitenkään suvereeni siinä hommassa. Toisaalta, jos ihmisen saa vastaamaan about sellaiseen kysymykseen kuin ”miten sä aattelet tän, tai siis pitäiskö, vai… niinkö”, joka on vielä esitetty melko korkealla mutta silti aika jotenkin känisevällä äänellä, ja jos vastaus on vieläpä tosi hyvä, niin on kai se jo jonkinlaista lahjakkuutta? Leon kirja on aidosti inspiroiva, tekee mieli ottaa itseä niskapersotteella ja olla silleen, että nyt ruvetaan hallitsemaan aikaa.

– Käytiin yksi ilta lapsen ja ystävien kanssa katsomassa HKT:lla Pieni Merenneito. Yleensä olen sitä mieltä, että kaupunginteatterilla kaikki on kammottavasti ylihinnoiteltua, mutta kun katseli sitä ihmismäärää, joka lavalla, sen alla orkesterimontussa ja takana ja edessä ja yläpuolella huseerasi, ja mietti niitä työtunteja, niin ihan kohtuullista. Aivan törkeän hieno ja upea, lapsi kyselee vielä päivienkin päästä, että oliko siinä ja siinä kohtauksessa taikaa ja oliko se totta. Yritän selittää, miten teatterissa mikään ei ole totta ja se on se taika siinä. Yritin toisaalta myös äskettäin selittää hänelle, että raha ei ole totta. Nää on näitä… Siis tekstihän siinä teoksessa oli kaikkein köykäisintä haituvaa, mutta olen jo hyväksynyt sen, että jos haluan nähdä hienon tekstin näyttämöllä, asetan sinne jonkin tarkkaan valitun kirjan. VITSI oli tämä kollegat. Paitsi sillä tavalla, että vahvojen tekstien kanssa ei tarvita isoa koneistoa, vähempi riittää. Pitää myös muistaa, että hyvässä esityksessä ei tarvitse olla hyvää tekstiä, vaan teksti, joka hengittää esityksen kanssa. Esim. ei mun tekemä kässäri Kikka Fan Clubiin ollut juuri mitään. Silti esitys oli valtavan sisältörikas ja hieno. Puolestaan tosi hyvä ja kokonainen näytelmäteksti pahimmillaan kärsii ja menettää sisältöjään näyttämöllä. Toki olisi toivottavaa, ettei mitään tyhjänpäiväisintä typeryyttä tehtäisi teatterissa(kaan) ja että kaikilla tekijöillä olisi muitakin intentioita ja pyrkimyksiä kuin palkka. Mutta vielä Merenneitoon, josta kyllä aika hyvin kaikki merkityksellinen sisältö puuttui. Se, mistä silti pidin erityisesti, oli teoksen merenneitokuva. Yleensä merenneidot erotisoidaan ja heidät näytetään lähinnä hemaisevina pimuina. Toki tässäkin merenneidot olivat ihastuttavia, mutta puvustuksessa ilahduttavasti ei ollut korostettu torson aluetta. Yleisössä tyttöjen ja naisten ei tarvinnut jälleen kerran ottaa vastaan objektifioitua naisvartaloa ja saavuttamattomia kehoihanteita. (Pyrstön kasvattaminen muodostaa omat haasteensa.) Tämä oli visuaalisen suunnittelun suurin voitto. Jopa suurempi kuin illuusio merestä ja Ursula lonkeronliikuttelijoineen. Miehet eivät sitten pääsekään ihan niin helpolla. Tritonilla on äärimmäisen erottuvat ylävartalon ja vatsan lihakset, joiden päälle on varmuuden varalta levitetty glitteriä. Lapseni kysyi kahdesti, että onko tuo oikeasti noin vahva, ja jopa Hesarin arviossa oli erikseen mainittu näyttelijä Mikko Vihman muskelit.