Laura Gustafsson

28.9. lauantai

– Käännämme Hra T:n kanssa Fuck, Now There Are Two Of You -kirjaa Innolle. Hra T yllättää hyvällä riimittelytaidollaan. Viiniä kuluu.

29.9. sunnuntai

– Luemme käännöstä ylpeinä ääneen 10-vuotiaalle.

– Katsomme Sorry to Bother You -leffan. Komedia rakenteellisesta rasismista, kapitalismille välttämättömästä eläimellistämisestä ja siitä, miten markkinatalous ja raha imevät kaiken sisäänsä ja niiltä on mahdoton suojella mitään, koska ne ovat meidän sisällä ja meidän haluissa. Ei kuulosta kovin hauskalta, mutta oli oikein viihdyttävä.

– Luen Risto Isomäen Miten Suomi pysäyttää ilmastonmuutoksen -kirjaa. Erityisesti Riston näkemykset palmuöljystä ovat kiinnostavia ja niiden perusteella palmuöljy totisesti ansaitsisi tulla uudelleenarvioiduksi. Ongelma on se, että öljypalmu on demonisoitu sademetsän kaatamisen symbolina, vaikka itse asiassa jos ja kun sitä jonkin tieltä kaadetaan, niin öljypalmu olisi ilmeisesti huomattavasti pienempi paha kuin moni muu. Sademetsän kaataminen minkään tieltä ei tietenkään ole kestävä ratkaisu alkuunkaan. Öljypalmussa on kuitenkin muihin öljykasveihin verrattuna se etu, että se ei välillisesti hyödytä eläintuotantoa. Risto kirjoittaa, kuinka soijan, rapsin, rypsin, auringonkukan jne kohdalla syntyy enemmän ylijäämää kuin varsinaista öljyä. Syntyy proteiinipitoinen siemenkakku, joka muodostaa merkittävän osan karjalle syötettävästä rehusta. Eli eläintuotannolle olisi huomattavan haitallista, mikäli öljykasveista suosittaisiin öljypalmua, avokadoa ja oliivia, jotka eivät sivutuotteena tuota halpaa rehua.

30.9. maanantai

– Törmään Rytmissä Pontus Purokuruun, joka antaa mulle uutukaisensa Römaanin, jossa on kuulemma kohta, jossa minä tekstaan hänelle Rytmistä. Hän kertoo lukevansa työpäiväkirjaani. Meta. Mutta siis kaunis kirja ja sopii myös keskittymisvaikeuksista kärsiville.

– Mennään Teakille katsomaan kolmannen vuoden näyttelijäopiskelijoiden monologit. En ole todella pitkään aikaan ollut näin ilahtunut teatterista. Ja se ei johdu vain siitä, että kaksi opiskelijaa oli valinnut tekstinsä kirjoistani: Sami Ahonen veti Korpisoturista ehkä ne kaikkein provoimmat kohdat (jesus, mitä olen mennyt kirjoittamaan) ja Emma Kilpimaa, ihana ihana ihana Emma Kilpimaa oli käyttänyt Pohjaa monologissaan. Itkin, nauroin ja jännitin. Oli katharttista, näin itseni toisessa valossa. Tämän takia taide on parasta terapiaa – tekijälleen. Tuli myös olo, että tässä on nyt teatteri parhaimmillaan. Lavalla ihminen, joka on omaehtoisesti, henkilökohtaisista syistään valinnut ja dramatisoinut esittämänsä tekstin ja tulkitsee sen itseohjautuneesti. Tämä on se perusta, muu on estetiikkaa. Tällaista ei näe ikinä missään. Tai harvoin. Eikä mun ole nyt tarkoitus dumata sitä taiteellista työtä, mitä suunnittelijat, näytelmäkirjailijat ja ohjaajat tekevät. On vaan hirvittävä sääli, että se kaikkein erityisin, elävä ihminen tuntevana ja ajattelevana kehollisena oliona, jää niin usein muun varjoon. Neljäntoista opiskelijan monologit, kolme tuntia ja vartti. Ei kuulosta lähtökohtaisesti siltä, että nyt on hauskaa luvassa. Mutta ne oli vaan niin elossa ja välitti sen elossa olon kokemuksen. Pakko erityisesti vielä mainita Saana Rautavaara, jonka teksti oli Pauliina Rauhalan Taivaslaulusta. Ei ehkä ikinä ole mulla tullut sellaista kauhun, säälin ja epätoivoisen raivon kokemusta teatterissa, mikä tässä monologissa syntyi. Puhuja on lestadiolainen nainen, jonka elämä on jatkuvaa raskaudenpelkoa. Hän luo kuvitelman pakenemismahdollisuudesta, ja tässä kohtaa Saana Rautavaara rakensi fantasiasta niin todellisen tilan, että putoaminen siitä takaisin kerronnan nyt-hetkeen tuntui siltä kuin olisi tullut suuren ajoneuvon jyräämäksi (lestabussi?). Lestadiolaisuus on yksi näistä patriarkaatin elinvoimaisimmista lonkeroista, joiden vaikutuspiirissä vielä onnistuu pyrkimys totaalisesti alistaa naisen keho yhteisön ja miehen käyttöön. Mä en halua halveksia kenenkään uskontoa, mutta tuollaiset käytännöt ovat hirveitä eikä niille ole mitään muuta selitystä kuin miehen ylivallan ylläpitäminen. Ei ole.

3.10. torstai

– Tuotantoyhtiöllä puhumassa siitä, että Huorasadusta pitäisi kyllä tehdä sarja.

– Olen ilmeisesti matkustellut liikaa: lapsi kysyy puhelimessa, että onko siellä nyt yö.

4.10. perjantai

– Turun kirjamessut. Keskustelu Hra T:n ja Kriston kanssa siitä, miten eläinkysymystä voi käsitellä taiteen, aktivismin ja journalismin keinoin. Tai oikeastaan lyhyet alustukset kaikilta, koska 20 minuuttia. Hra T:n Nauti tyhjyydestä on juuri tullut painosta! Toinen keskustelu, jossa Vesa Rantama haastattelee minua ja Ilja Lehtistä. Musta tuntuu, että me ollaan Iljan kanssa samaa mieltä melkein kaikesta, mutta saadaan se kuulostamaan siltä, että näin ei missään nimessä ole.

– Illalla Ulkonäköyhteiskunnan julkkarit. Emme tunne ketään, kysymme vaivihkaa, ketkä ovat kirjoittajia.

– Mähän suhtaudun hiukan vastenmielisyydellä ja epäillen siihen, jos jotain teosta sanotaan ”tärkeäksi”. Ei siksi, että ei olisi tärkeä, vaan siksi, että se kuulostaa siltä, kuin teoksella ei olisi muuta annettavaa kuin tärkeä aihe. Mutta siis paljon TÄRKEITÄ kirjoja tullut nyt syksyllä ja niitä oli esillä myös messuilla. Mun ehdoton must read -lista: Elisa Aaltolan Häpeä ja rakkaus – Ihmiseläinluonto, Pauliina Haasjoen Himmeä sininen piste ja Kukka Rannan ja Jaana Kannisen Vastatuuleen – Saamen kansan pakkosuomalaistamisesta.

7.10. maanantai

– Eilen sain jonkinlaisen hepulin siitä, että oma taiteilijuuteni on niin kriisissä enkä tee mitään luovaa ja lisäksi tuntuu, ettei mulla ole itsellä riittävästi päätäntävaltaa siihen, mitä teen (en tiedä, mistä tämä ajatus tulee). Yöllä selitin Hra T:lle epäuskoani Rehabiin. Tänään kokeilen kirjan kirjoittamista sittenkin minähenkilön näkökulmasta. Ongelma tuntuu olevan eniten siinä, etten saa kosketusta teokseen tai ehkä fiktioon yleensä. Innon Ulla pyytää hyvin kauniisti, että saisi lukea vähän kässäriäni ennen kuin aletaan esim. suunnitella kantta. Kirjoitan uusiksi ekan luvun ja lähetän sen. Fiktion ainoa järki voi olla se, että kirjoittaja itse nauttii sen tekemisestä. Jos löydän tämän nautinnon, jatkan.

– Ina <3 Suomi alkaa telkusta hienosti maanpuolustusjaksolla. Nyt voi puhua tykittelystä ihan kirjaimellisesti. Olen valtavan ylpeä. Sanon Inalle, että on upeaa, miten hän on niin kunnianhimoinen (ja lahjakas ja älykäs ja nopea ja epäinhimillisen taitava siinä, mitä tekee) mutta silti ei mulkku. Tota jaksoa tehdessä pääsi taas mylläämään kunnon TEOTWAWKI-juttujen kanssa ja on aika hiton pelottavaa, miten jälkijättöiseltä Suomen puolustussysteemi tuntuu kun miettii, millaisia kybervaaroja on. Ja yksi jehu (Inan viljelemä termi!) mainitsee maamme isoimmaksi uhaksi ilmastonmuutoksen. Sitä ei horneteilla torjuta.

8.10. tiistai

– Aamulla kahdeksaksi haastattelemaan Risto Isomäkeä ja Leo Straniusta Akateemisen asiakastapaamiseen, koska minä olen paras haastattelija, jonka Into saa ilmaiseksi. Olen aidosti nauttinut sekä Leon Ekoistin muistelmista että Riston Miten Suomi pysäyttää ilmastonmuutoksen -tietokirjasta, inspiroivia, hauskoja, päättäväisiä. Haastattelun jälkeen Risto sanoo, että vaikka muuten teen tärkeää työtä, niin ihmissuhteissani olen tähän saakka ollut surkea alisuorittaja, mutta nyt vaikutan onnellisemmalta kuin koskaan. Se on totta.

– Hra T sanoo, että hän on mulle vähän niin kuin Huoriksessa Lumimies Millalle. NIINPÄ. Myös Milla lihoi, koska Lumimies teki hyviä ruokia. Alan kohta sanoa, että kaikki on kirjoitettu Sanassa, katsokaa sieltä.

10.10. torstai

– Antti Salmisen Mir on hieno. Ryhdyin lukemaan sitä, koska tarvitsen nyt hieman kaunoa, jotta voin tehdä omaa kirjaani. No Antin kielihän on aivan uskomaton, että toivotaan, että siitä jotain tarttuu. Mir tuo mieleen Reza Negarestanin Cyclonopedian sillä erotuksella, että siitä en tajunnut mitään. Mutta on Mirissä myös mielestäni paljon koherentimpi kertomuksellisuus, joka on itse asiassa ihan helvetin kauhea ja kiehtova. Ja Anttiahan saa sitten kiittää siitä, jos käytän sanaa tämyys. Olen nyt sen merkityksen ymmärtänyt, mutta onhan se aivan järkyttävä termi. Siksikin, että sen pitäisi olla niin itsestäänselvä, ettei sille tarvitsisi sanaa, meidän pitäisi kokea se aina ja kaikkialla ja kaiken kohdalla, mutta kun kerta emme, niin vittu tämyys.

– Luonnontieteellisellä museolla tsekkailemassa, mitä voisimme lainata Epäihmisyyden museoon keväällä. Kysyn, miksei ole Aleksanteri 2:n jäänteitä, kun on kerran hänen ampumansa visentti. On vähän erilaista tehdä, kun tuotantokoneistona on HAM eikä Terhi, Terike ja minä. Vaikka se olikin supertehokokoonpano.

– Hra T sanoo illalla, että ei tiedä, miten sähkö toimii. Ei varmaan myöntäisi, jollei olisi kipeä. Mä todella haluaisin tietää, miten sähkö toimii. Sähkö on aivan uskomattoman mystillinen asia. Täytyy varmaan kysyä tätä joltain koululaiselta, niillehän opetetaan just tollasta.

14.10. maanantai

– Painajaisten päivä, meilin purkua. Elvyn RuPaul’s DragRacen hellässä huomassa. Mun suosikki on ehkä Brooke Lynn. Kaikki ovat jotenkin hirveän varuillaan ja peloissaan tällä kaudella. Paitsi Silky.

– Toka jakso Ina <3 Suomea. Huumejakso opetti mut haluamaan psilosybiiniä sekä mikro- että maxidousseina. Harmillisesti olen kuitenkin liian laiska. Minkä lisäksi taas SSRI-lääkkeet pilaavat tämänkin.

– Luen Angela Davisin poliittista elämäkertaa Sydämeni halusi vapautta. Samaan aikaan uutisia Jenkkilästä, miten poliisi ampuu ikkunan läpi nuoren afroamerikkalaisen naisen, joka on tyyliin kotonaan. Tää vitun järjettömyys. Ja Rojava ja hullut äijät, jotka tuhoaa maailman. Ja muuten rikospodcasteissa saavutin nyt ehkä totaalisen pohjan: kanadalainen sikafarmari (näyttää vähän Teuvo Hakkaraiselta) tappoi 49 naista (kaikki erittäin haavoittuvassa asemassa olevia, addikteja, seksityöläisiä, monet alkuperäiskansojen edustajia ja rakenteellista rasismia koko elämänsä kokeneita), hävitti ruumiit teurasjätteiden muassa ja sai häärätä vuosikymmeniä, vaikka oli jo kerran pidätetty kun yksi uhri pääsikin pakoon. Total fucking darkness.

23.10. keskiviikko

– Mitä enemmän onnistun käyttämään aikaa pitkäjänteisen työn tekemiseen, sitä vähemmän tuntuu olevan raportoitavaa. Rehab edistyy. Sain Mir-kirjasta voimaa, tahtotilaa ja inspiraatiota. Inhoan kronologista järjestystä, koska mua alkaa kyllästyttää jo heti alkuun, että tämä ei lopu ikinä, vielä on jäljellä ainakin viiskyt vuotta. Parempi tehdä niin, että lukija ei yhtään osaa odottaa loppua. No toki se näkee, paljonko sivuja on vielä jäljellä mutta.

– En ole ehtinyt katsoa maanantaista Ina <3 Suomen Luonto-jaksoa. Ne voi kuulemma katsoa Katsomosta, katsokaa. Tässä jaksossa Ina muistaakseni kävelee nakuna Aleksanterinkadulla joskus viime marraskuussa. Vittu mikä sissi.