Valtio, tuo ristiriitaisten tunteideni välinpitämätön kohde, päätti suuressa viisaudessaan rahoittaa kirjallisia pyrintöjäni tänä vuonna. Hurraa! Viime vuonna minulla oli 6-kuinen apuraha Kordelinilta (haluaisin kirjailijoille sellaisia rallipusakoita, joissa on sponsoreiden logot) (en oikeasti haluaisi, myöskään rallipusakka ei ole mikään oikea asia). Koko männä vuoden uskoin vakaasti, että en tehnyt vitun mitään työtä ja sapetti jos joku kehtasi muuta väittää. Apurahan käyttöä raportoidessa selostin sitten tehneeni juuri sitä taustatutkimusta, jota olin aikonutkin. Toisin sanoen vietin aikaa Saparomäessä ja yllättävänä bonuksena tutustuin naapuriini, joka on tuonut romaaniini huomattavaa inspiraatiota. Eikä tässä vielä kaikki. Tammikuun alussa kokosin ihan asiallisen näköiseen kasaan uuden kirjani materiaalin. Kävi ilmi, että eka-versio-valmiihkona oli jo suunnilleen kolmasosa.

Ei kyllä ole mitään epäkiinnostavampaa kuin kirjailija, joka selittää työstään. JA JUURI TÄSTÄ SYYSTÄ kiinnostavina kirjailijoina pidetään kaiken maailman juoppoja, jotka ovat sekoilleet menemään. Sillä tokihan sekoilusta saa parempaa jutun juurta kuin siitä, että joku ajattelee jotain tekstiä ja sitten kirjoittaa sitä. Ehkä jotkut kirjailijat ovat alkoholisoituneet juuri siksi, että haluavat olla kiinnostavia kirjailijoita.

Mutta tämä on minun työpäiväkirjani ja tämän tarkoituksena on dokumentoida kirjallista työtä eikä viihdyttää ketään. (Mutta jos joskus pääsen johonkin sekoilemaan ja jotain hassua tapahtuu, voin raportoida siitäkin.)

Olen onnellinen, että  uuden kirjan ajatuksellinen työ on käytännössä tehty (ei tietenkään ihan kokonaan, muutenhan sitä ei olisi enää hauska kirjoittaa). Vieläkin inhottaa kun muistelen, miten vaikeaa Rehabin kirjoittaminen oli. Iso ero uuden ja edellisen välillä: en halunnut Rehabiin kovin kokonaisia henkilöhahmoja, kun taas nyt olen antanut henkilöiden rehevöityä itsekseen ja senhän ne tekevät. Henkilöhahmojen rakentuminen itsestään on yksi palkitsevimmista vaiheista fiktion kirjoittamisessa. Siitä tulee melkein sellainen olo, että eihän tämä ole fiktiota ollenkaan: tieto kantautuu minulle jostain, se ei tunnu keinotekoisesti keksityltä. Ei luomista vaan löytämistä.

Naapurini Bobby ja ergonomia

Vuoden viimeisessä Elonkehässä oli Riikka Kaihovaaran haastattelu, joka päättyi: ”Kirjoitan esseeteosta nimeltä Vieras eläin. Se käsittelee eläinten ja kasvien tietoisuutta, ihmisen eläimellisyyttä ja toisenvaraisuutta, sitä, miten kaikki elollinen on yhtä.” Minusta on ennenkin usein tuntunut, että kuljemme Riikan kanssa samalla polulla, mutta ehkä kuitenkin hieman eri laidoissa, eri korkeudella tai eri tahtiin (hän edelläni, saatana). Tai ehkä vain erilaisilla jalkineilla, erilaisia kiikareita käyttäen. Se on samalla ihanaa ja kuumottavaa, koska olisi kiva ylläpitää kuvitelmaa omasta erityislaatuisuudesta. Siis että vaikka monet tutkivat eläinkysymystä ja tietoisuutta ja keskinäisriippuvuutta ja buddhalaista tms kaiken ykseys -filosofiaa niin ettei nyt sentään noita kaikkia samaan aikaan. Tulee pelko, että joku ehtii sanoa kaiken siitä, mistä itse vielä yrittää muovata ajatuksia ja niistä jaettavaksi kelpaavia lauseita. Tosi ahdasta täällä marginaalissa.

Arvostan Kaihovaaraa tekijänä kovasti, hänen Kaikki irti eläimestä -dokumenttisarjansa oli täsmällinen ja toteava mutta jätti silti katsojalle tilaa. Tavallaan ymmärrän, miksi siitä ei noussut keskustelua: kaikki pystyivät sanomaan, että näinhän tämä on – tuottajat ja aktivistit yhtä lailla. Dokumentin väite esitettiin hienovaraisesti, näennäisesti siinä ei otettu kantaa siihen, miten asioiden pitäisi olla. Se on tietenkin vahvuus! Mutta hienovaraisten viestien saaminen julkiseen keskusteluun on mahdotonta. Jonkun pitää suuttua, jotta syntyy edes jotain yleistä mongerrusta. Kaihovaaran dokumentista ei oikein voinut ryhtyä trollottelemaan edes Mikko Kärnä, koska tuottajat olivat siinä niin suuressa roolissa.

Hetkemme kohutaiteilijoina: Siat-näyttely Seinäjoella ja Kurikka-gate

Vuodenvaihteessa katsoin:

  • Don’t Look Upin kuten kaikki muutkin. Siitä on turha sanoa mitään. Mutta kyllä mä aloin itkeä, kun se ukko sanoi lopussa, että “We really did have everything, didn’t we?”
  • Ehkä kaksi kautta Tyttökultia 
  • Anu’s Span Uuden vuoden ensimmäisen päivän juhlalähetyksen, joka todisti, että nerous ja hulluus eivät ole janamainen jatkumo vaan syklinen liike

Anu’s Span itsenäisyyspäivän vastaanotto ja Dali

Outi Heiskasen näyttely Ateneumissa. Upea ripustus, hieno kuratointi, uskomaton taiteilija. Tuula Karjalaisen kirjoittamissa näyttelyteksteissä (joita oli juuri tarpeeksi ja ei yhtään liikaa ja jotka malttoivat pitää kontekstin taiteilijassa, hänen työssään ja elämässään) puhuttiin heti aluksi siitä, miten Heiskanen on ammentanut kuvat alitajunnastaan, synnyttänyt ne ikään kuin ne olisivat jo jossakin olemassa. Tällainen taito olisi varmaan monilla, olivat he taiteilijoita tai ei, mutta kelläpä meistä on väline, juuri oikea instrumentti, jolla tuoda unien maailmasta, tietoisuuden reunamilta, jokin kätketty asia näkyväksi, päivätodellisuuteen. En ole varma, olenko löytänyt omaa välinettäni vielä.

That said, olen alkanut käydä laulutunneilla. Minulla ei ihme kyllä olekaan fyysistä estettä tuottaa oikeita ja nuotilleen loksahtavia ääniä. Esteet ovat lähinnä henkisiä. Tietenkin äänestä kuulee, ettei sitä ole harjoitettu millään oikealla tavalla. Laulunopettajani on ihana. Hän ei käske minun tehdä äänenavauksia eikä opetella nuotteja tai mitään sävelasteikkoja. Sen sijaan keskitytään psyykkiseen puoleen. Ja sitten lauloin Ruosteen.

Kanavointia 90-luvulla, koska en sitten vaivautunut ottamaan Ateneumissa yhtäkään valokuvaa

Valetoimittajuuteni vei minut Saila Kivelän ja Vesa Kuosmasen Eläinoikeusjutun pressinäytökseen. Elokuva tulee ensi-iltaan maaliskuussa. Itkin lähes taukoamatta koko filmin ajan. Ei ainoastaan miljoonien ja miljardien vangittujen ja murhattujen yksilöiden takia vaan myös aktivistien, jotka joutuvat kestämään todistamisen raskauden. Ja poliitikkojen, jotka uhraavat kaiken aikansa vain kohdatakseen musertavia pettymyksiä pyrkimyksissään edistää edes “eläinten hyvinvointia” (puhumattakaan eläintenoikeuksista). Välillä itku sai liikutuksen nuotin, koska Saila ja hänen päähenkilönsä Mai ja Kristo ovat ihanimpia ihmisiä. Itsenikin puolesta vähän itkeskelin. Vaikka en jalkaudu tiloille ja teurastamoihin dokumentoimaan elämään kohdistuvaa rakenteellista rikollisuutta, niin on minunkin psyykeni ottanut iskuja kaikesta, mitä tiedän ja tunnen ja olen nähnyt ja lukenut. Nyt kun kirjoitan eläinoikeusromaaniani, aihe on jatkuvasti mielessä ja alitajunnassa. Näen joka yö unia, joissa joku perustaa teurastamon tai ripustaa seinälle hevosten päitä (hevoset ovat yhä elossa tässä vaiheessa, vaikka niiltä on amputoitu ruumis). Mutta samaan aikaan on sellainen olo, että tekemisessä on jotain mieltä.

Iida Rauma puhui hienossa haastattelussaan siitä, miten vaikea on kirjoittaa lasten kokemasta väkivallasta, koska sen hahmottamiseen ei ole kieltä. ”Ja koska siltä puuttuu kieli, siitä ei voi kertoa ilman että se kuulostaisi pieneltä ja kummalliselta, jotenkin ihan absurdilta.” Minulla on täysin sama tunne kun kirjoitan muunlajisista eläimistä. Ei pelkästään heidän kohtaamastaan väkivallasta, vaan ylipäätään muiden eläinten elämästä. Aikuisten ihmisten väliset suhteet ovat olevinaan jotenkin relevantteja ja kiinnostavia, mutta ihmisen ja toisen eläimen suhde on toissijainen, vähäpätöinen, ehkä vain metaforinen. Muunlajiset eläimet on totuttu yhdistämään (pienten) lasten fiktioon. Siitä voi päätellä paljon. (Hyvä Iida, toivottavasti nähdään pian jossain!)

Hiljaista

Suunniteltu rutiini, joka on pitänyt joten kuten: kaksi tuntia kirjoittamista päivässä. Raaka-aineen luomista en oikein siedä pidempään, varsinkin jos kohtaus liittyy johonkin ahdistavaan aiheeseen, jota pitää selvittää (esim. miten broileriksi nimettyjen lintujen vanhemmat ja isovanhemmat pystyvät elämään aikuisiksi asti, vaikka heidän lapsensa eivät pysty kunnolla edes kävelemään enää 5-viikkoisina jolloin heidät murhataan).

Mutta muutenkaan ei kiinnosta tehotuottaa tekstiä. Olemassa olevan materiaalin jatkotyöstämisen parissa voi puuhailla pidempään. Sallin itselleni myös niin paljon prokrastinointia kuin ikinä jaksan. Jossain vaiheessa siihenkin sitten kyllästyy.

 

 

Ps. Vuosi on alkanut isohkoilla muutoksilla. Lisäksi lopetin masennuslääkkeiden, shampoon ja vaa’an käyttämisen. En ehkö palaa täältä yhteiskunta- enkä kaupallinen yhteistyö -kelpoisena.