Laura Gustafsson

11.12. perjantai

Alun perin ajattelin, että teen näitä työpäivityksiä 3-vuotisen apurahakauteni ajan, jotta voin jälkikäteen arvioida työntekoani. Noh, nämähän eivät kovin uskottavia analytiikkavaatimuksia täytä, eli siinä mielessä meni aika perseelleen. Mikä ei ollut odottamatonta.

Olen valtiolta saamani taiteilija-apurahan nyt mällännyt lainanlyhennyksiin, päivähoitomaksuihin ja muuhun keskiluokkaiseen. Runsaasti tofua (3 € / kg) ja meikkejä (monta € / kg) tuli myös ostettua. Kosmetologeille, terapeutille ja UFFiin on mennyt huomattavia rahasummia. Siitä huolimatta näytän aivan ikäiseltäni (paitsi Alkon myyjien mielestä), olen yhtä hullu kuin ennenkin eikä minulla vieläkään ole mitään päällepantavaa. Vapaa-ajan itse maksettuja matkoja on ollut kaksi, toinen suuntautui Turkuun ja toinen oli selviytymismatka (joka todisti ennen kaikkea vanhemmilleni, että parisuhteeni on kestävämpi kuin he odottivat). Tänä vuonna en ole käynyt Tamperetta pidemmällä, mistä en ole kovin pahoillani. Useimmiten suuntaan Porvooseen Saparomäelle, jossa olen hirveän onnellinen.

Koronavuodesta en valita. 2020 oli äiti, joka on jo liian monta kertaa sanonut, että jos tämä perseily ei pääty nyt, niin sitten kyllä ei hyvä heilu. Tietenkin vitutti, että näin ollen kävijämäärä HAMin näyttelyssämme jäi tosi paljon pienemmäksi – puhumattakaan siitä, että toteutumatta jäi koko Helsinki Biennaali, jonka osa teoksemme olisi ollut. Becomingille on silti luvassa jo nyt niin paljon vierailuja ulkomaille, että en osaa tätä hirveästi surra. Järkevämpäähän se on, että taideteokset matkaavat ihmisten luo kuin toisinpäin.

Rehab ilmestyi ja olen kirjaan tyytyväisempi kuin monissa vaiheissa kuvittelin. En silti vieläkään tiedä, onko se hyvä. Koska teos ei saanut mitään ehdokkuuksia, taivun tietysti epäilevälle kannalle. Toisaalta minusta on kivaa, että voin tehdä niin epävarmaa taidetta, etten itsekään osaa sen laatua arvottaa. (Kyllä minä uskon Rehabiin todella paljon, mutta siinä on samanlainen epäilys, mikä syntyy siitä, kun on katsonut itseään kotona peilistä ja näyttänyt tosi hyvältä ja sitten joku ottaa vaikka kuvan ja näyttääkin ihan Juha Sipilältä.) Kirja on kyllä saanut myös ihania arvioita ihmisiltä, joiden asiantuntemukseen luotan (äiti nauroi ääneen pahimmille häröilyille).

HAMin duunistamme en ole yhtään epävarma, vaikka se saikin juuri nihkeän kritiikin Taide-lehdessä. Lueskelin kyseistä lehteä enemmänkin ja totesin, että nihkeys kuuluu ilmeisesti julkaisun konseptiin. Kaikkeen HAMissa olen tyytyväinen ja tulen ikuisesti fanittamaan Heli Harnia, joka näyttelyämme on luotsannut.

Teriken kanssa tekemäni Museum of Becomingin ja siihen liittyvien Nuppukirjan ja Bud Bookin sekä Rehabin lisäksi sain tänä vuonna aikaan esseen Niin&Näiniin, novellin Elonkehään ja jonkinlaisen tekstin Väinö Linna, tunnettu ja tuntematon -antologiaan. Aloitin kolumnisarjani Voima-lehdessä. Hra T:n kanssa suomensin Nyt vittu niitä on kaksi -lorukirjan. Kirjoitin myös eroottisen novellin erääseen kokoelmaan, mutta sen julkaisu siirtyi. Vastoin odotuksiani mutta juurikin apurahasuunnitelmani mukaisesti aloitin uuden romaanin kirjoittamisen tämän vuoden puolella (se on toki ihan eri kirja kuin mistä vuoden 2017 hakemuksessa puhuin).

Olen saanut olla mukana kuratoimassa ensi vuoden Pikseliähkyn ohjelmistoa. Festivaali toteutuu kesäkuussa Oodissa toivottavasti taiteilijoiden ja yleisön läsnäollessa. Olen innoissani omista poiminnoistani ja silmät pyöreinä kaiken organisoinnin edessä, mutta mukana on onneksi mainioita ihmisiä enkä usko, että minulle huudetaan, vaikka paljastuisin pestissäni täysin epäpäteväksi, koska yritän kumminkin.

Loppuvuosi on mennyt aika väsyneissä merkeissä. Monina päivinä en saa mitään järkevää aikaan, käyn salilla tai juoksemassa ja sitten makailen sängyssä ja luen tai nukun tai olen somessa, jos ei ole sovittuna mitään aikataulutettua (parasta on, jos on haastattelu ja saan vain vastailla, mitä mieleen juolahtaa, ja määritellä sen työnteoksi). Sähköpostit olen katsonut päivittäin ainakin arkisin ja vastannutkin niihin aika reippaasti. Yritän perustella itselleni, että tällainen kesantovaihe on välttämätön luovan työn ja ylipäätään elämisen kannalta, mutta pelkään, että en enää ikinä jaksa tehdä mitään.

Ensi vuodelle olen saanut romaanin kirjoittamista varten puolivuotisen apurahan Kordelinin säätiöltä, jonka ihmisiä kiitän jälleen luottamuksesta tekemisiäni kohtaan. Tällä kertaa kirja liittyy aihepiiriin, joka on minulle kaikkein rakkain.

Aloitan Parnasson kolumnistina ja jatkan Voimaan kirjoittamista (voisin pyytää palkkaa ensi vuonna). Hra T:n kanssa meidän pitäisi suomentaa Zen as Fuck -tehtäväkirja. Becomingin ensi-ilta on tammikuun lopulla Kiotossa ja alkukesästä Bukarest Biennalessa. Kalmarin taidemuseoon menee helmikuussa Naudan historian museo, josta pieni siivu esittäytyy myös Barcelonassa kesemmällä. Seinäjoen taidehalliin teemme Teriken kanssa uutta työn. Opetuksia ja luentoja tekisin mielelläni enemmän.

En vaihda nimeäni z-alkuiseksi enkä miksikään muuksikaan enkä ajatellut tehdä muutakaan kovin svengaavaa lähitulevaisuudessa. Saatan jatkaa työpäiväkirjaa (kirjoittavatko kaikki muutkin aina ”saatana” kun pitäisi kirjoittaa ”saatan”?). Kiitos kaikille tähän saakka päivityksiä seuranneille, on ollut riemastuttavaa kuulla, että teitä on olemassa (paras palaute oli ehkä se, että aika tylsää mutta jotenkin kiva lukea).