Laura Gustafsson

Luin Vestan haastattelun Hesarista. Hän vaikuttaa vilpittömältä ja ihastuttavalta ihmiseltä. Ei mikään ihme, ettei kertomansa mukaan viihdy julkisuudessa. Hän sanoi hyvin siitä, että on parempi kertoa esim. mielenterveysongelmista vaikka jossain omassa somessa kuin perinteisessä mediassa, koska silloin saa kerrottua asian niin kuin sen kokee ilman, että toisen osapuolen tulkinta tulee siihen väliin.

Oikeasti menestyneiden artistien ei tarvitse olla julkisuudessa henkilöinä, ei edes artistimininään, se on varmasti vapauttavaa. Itse tulin kirjallisuuden kummalliseen puolijulkiseen maailmaan täysin pystymetsästä ja ajattelin, että juttuja pitää tehdä, jotta kirjat saavat huomiota. Mutta ehkä sitäkin enemmän olen aina pyrkinyt saamaan areenan oikeista asioista puhumiselle. Kirjat ovat mahdollistaneet sen, että on voinut puhua eläintenoikeuksista ja muista yhteiskunnallisesti vaietuista asioista lehdissä ja tv:ssä. Nyt kun tehotuotanto on kaatumassa omaan älyvapauteensa ehkä jopa oletettua aikaisemmin ja tullaan jo vuoden sisällä näkemään, että eläintuotteiden kulutuksen yhteys globaaliin nälänhätään on tosiaankin suora, mietin, onko tähän enää hirveästi lisättävää.  Eli kun ne asiat, joita halusin nostaa esille, ovat jo esillä, niin voisiko vain käpertyä kammioonsa.

En ole jostain syystä koskaan ajatellut vaihtoehtoa, että vain tekisin omia taidejuttujani ja ne eläisivät omaa elämäänsä enkä itse hilluisi missään selittämässä niitä tai muita asioita. Olen hirveän kyllästynyt siihen minuun, joka sepustaa ja opastaa kuvitteelliselle yleisölle jotain paskaa, mikä kuulostaa toimittajan tulkinnan läpi puserrettuna helposti pelkistävältä ja lapselliselta. Miksi henkilöt kiinnostavat julkisuudessa? Onko se ehkä hyväkin, sillä siten saattaa säilyä jokin ymmärrys sen suhteen, että kaikki, mitä kirjoitetaan ja puhutaan, on aina subjektiivista, kaikki tulee aina jonkun näkökulmasta.

Katsoin The Power of the Dogin. Vaikea ymmärtää, mistä sen saama suitsutus johtuu. Onko siistiä kun kerrotaan taas valkoisista ihmisistä niin kuin ennen vanhaan? (Ei sillä, että kaikkien elokuvien pitäisi olla representaatioiden riemuvoittoja, ei ole pakko. Voi tehdä ihan rauhassa hienoja leffoja taide edellä.) Minua yökötti filmin perusteeton väkivalta. Suolistusta, nylkemistä, tappamista, hakkaamista, kiduttamista, leikkelyä – jotka olivat kaikki mukana pelkkänä koristeena, tukemassa ihmishenkilöhahmojen kertomusta. Koskettavin kohtaus oli alussa: kaksi vasikkaa mittelivät voimiaan, toisen äiti tuli väliin. Samalla tiedämme, että naudat joutuvat pian kohtaamaan äärimmäistä kauhua. Jos sijoitetaan kertomus tällaiseen massamurhaympäristöön (enkä puhu pelkästään naudoista, vaan myös ihmisten ja kulttuurien massatuhoamisesta, joka karjabisnekseen liittyi ja liittyy), niin ei kyllä hirveästi jaksa piitata näiden länkkärityyppien koettelemuksista. Vähän kuin joku Tuulen viemää, frankly darling. Ja mikä se nimikin oli? Eivät liittyneet koirat tähän (niitä ei sentään rääkätty). Näyttelijäntyö ja sen ohjaus olivat kyllä poikkeuksellisen tarkkoja, Kirsten Dunstin mikroilmeiden takia multa meni hyvin paljon ohi. Elokuvallisena keinona tykkäsin siitä, että juuri mitään ei selitetty yhtään. Mutta joka kerta kun selitettiin, elokuva pieneni.

Uudessa Kirjailija-lehdessä käsiteltiin näkyvyyttä, joten numero tuntui erityisen ajankohtaiselta itselleni. Sanoisin, että lehdessä oli heittämällä kiinnostavin Riikka Pulkkisen haastattelu (Laura Honkasalon tekemä!), mutta luen aika harvoin haastatteluita kunnolla (valehtelenko itselleni, juurihan luin Vestankin haastiksen ja sen jälkeen Samuli Niittymäen, joka kertoi muodottomaksi paisuneesta kunnianhimostaan ja tunnustuksen tarpeestaan, sekin haastattelu oli hyvä, mutta lähinnä siksi, että Samuli oli niin rehellinen ja ihastuttava – Hesarin henkilöjutuissa mielestäni kirjoitetaan haastateltavista kuin he olisivat jotain pikkuoravia). Sinänsä hauskaa, että Riikka oli lehden kannessakin, vaikka yleensä Kirjailija nostaa ehkä vähemmän tunnettuja tekijöitä esiin. Tämä oli kuitenkin tarkoituksenmukaista, koska varmasti moni meistä kollegoista on kadehtinut tavalla tai toisella Riikan saamaa huomiota. Käsittääkseni se on ihan kivasti heijastunut myös kirjojen myyntiin. Siinä on just se yksi syy, miksi olen alkanut pitää missään näkymistä tyhjänpäiväisenä. Vaikka en ole mikään a-listan julkkiskirjailija, olen ollut ihan hitosti siellä sun täällä iltapäivälehtiä ja (melkein kokonaan) visailuohjelmia lukuunottamatta. Ja sillä ei ole ollut mitään merkitystä myyntiin. TOKI voi olla, etteivät kirjat olisi myyneet senkään vertaa ilman sitä humppaa. TAI voi olla, että mielipiteeni ovat jokseenkin epämiellyttäviä ja niiden esittäminen on suorastaan vähentänyt myyntiä.

Kysymys myynnistä on kanssa yks vitun kanjoni. Koska tavallaan ei kiinnosta ja hyvä vaan: olisi oivallista, jos ihmiset eivät ostaisi mitään. Kirjat voi vieläpä lainata, niiden omistaminen on absurdia. Silti mietin sitä, että olisihan nuo omat teokset voineet paremminkin mennä, käydä kaupaksi, menestyä. (Olen jankuttanut tästä aiheesta ennenkin, tiedän.) En helvetissä kirjoittaisi kirjoja, jos en ajattelisi olevani hyvä siinä hommassa. Esim. podcastia voi hyvin tehdä, vaikka tietää, ettei ole siinä mestari. Kaikki digitaalinen kuitenkin katoaa ennen pitkää jälkiä jättämättä.

Podcastin tekeminen onkin osoittautunut hauskaksi. Meidän metodimme on valita aihe ja käydä keskustelu sen tiimoilta ilman muistiinpanoja tai edes hahmotelmaa käsikirjoituksesta. Luulen, että sellaisella työtavalla muodosta (eli kaikesta muusta kuin sisällöstä) tulee kiinnostava. Saatetaan päästä jopa lähelle draamaa. On meidän sisältökin uskoakseni kiinnostavaa. Mutta vähän eri tavalla kuin joku, missä vaan tuutataan infoa tarinaa perusteltua näkökulmaa.

Viime aikoina olen lukenut itseni ikäisten suomalaisten naiskirjailijoiden kirjoja, jotka ovat ihan vitun ahdistavia suoraan sanottuna. Erittäin mielenkiintoisia ja taiten kirjoitettuja, mutta kaikissa ollaan jonkinasteisessa psykoosissa. Tuntuu kuin lukisin itseäni ulos mieleni sisältä eikä näkymä ole kaunis. Mikä meitä vaivaa?

Hanna-Riikka Kuisman #Syyllinen-romaani kiritti minua omien henkilöideni kuvaamisessa. Pitää viedä vähän toiseen suuntaan ja toisaalta tarkkailla, etten heittäydy laiskaksi. #Syyllisessä päähenkilö on pitkän linjan syömishäiriötapaus ja H-RK ottaa kunnolla aikaa kohtausten kertomiseen. Olen itse halunnut myös tuoda syömishäiriöt mukaan eläinoikeusromaaniini, koska aiheista on niin epämukavaa puhua samanaikaisesti. Olenko esim. itse ensin ollut syömishäiriöinen vai vegaani. Kumpi seuraa kumpaa? Tietenkin ne vain sattuvat olemaan samanaikaisesti. Lisäksi: miten voisi olla normaali suhde ruokaan maailmassa, jossa valtaosa ihmisistä osallistuu massamurhaan jotta voisi syödä ruumiita tai niiden eritteitä?!?!?!?!? (No on kyllä ihan vitun ihme, ettei kirjojani osteta. En ostaisi itseltäni mitään edes Facebookin ostamyyrennostiryhmässä.) #Syyllisestä kirjoitin enemmän Instagramissa. Voit seurata minua myös siellä emojeita tähän, pommeja ja tähtiä ainakin.

Vastapainona naiskirjallisuudelle olen lukenut miesten tekemiä elämäntaito-oppaita. Anthony de Mellon Havahtuminen oli viehättävä ja oikea-aikainen (kiitos T). Nyt on vain ongelmana se, että olen aina tiennyt ja ymmärtänyt vallan hyvin, että melkein mikään ei ole kovin tärkeää eikä todellista, varsinkaan mikään ihmistekoinen (menestys, yksilöys, raha, omaisuus, ulkonäkö, tulevaisuus jne), mutta se ei ole suoranaisesti parantanut oloa. Pitäisi varmaan ottaa toisenlainen suhde niihinkin asioihin, joiden uskoo olevan tärkeitä? Olen tyystin kyllästynyt itseeni ja tapaani olla maailmassa.  Olen kyllästynyt jopa masennukseeni, jota olen ruokkinut ja hoivannut huolella vuosikymmenet ja joka on ollut turvapaikkani ja ihana lohtuasema. Tapa katsoa elämää ja löytää kohottavat taidekokemukset. En tiedä, mitä on surun ulkopuolella. Joku JVG? Hyi vittu. (Juuri tällainen ajattelu kairaa tätä mun saatanan avantoa aina vaan syvemmäksi.) #Syyllisessä päähenkilö koki, ettei hän näytä ihmiseltä tai ei enää oikeastaan edes ole ihminen. Samaistun tähän. On hirveän vaikea tietää, mikä on normaalia tai keskiarvoista.

Luin Eeva Kilven Valkoisen muistikirjan. Aika hieno tapa tehdä tätä työtä, koota teos parinkymmenen vuoden takaisista päiväkirjamerkinnöistä. Kilven niitä kirjoittaessa Animalia-kokoelmasta oli kulunut vasta reilu kymmenen vuotta! Nyt teos on suuri klassikko ja sitä katsellaan täältä kaukaa, että kylläpä oli aikaansa edellä. Pitäisi pitää päiväkirjaa. Mutta se aiheuttaa aina niin paljon stressiä. On motivoivampaa kirjoittaa asiat toisen luettavaksi (saman tien, vaikka ei se varmaan tyhmää olisi niitä jokunen vuosikymmen haudutella).

Enää kuukausi aikaa saada eka käsikirjoitusversio valmiiksi. Mullehan jää valtavasti aikaa kirjoittaa romaani loppuun kun se ilmestyy vasta ensi keväänä. Maaliskuussa oli Taiken taitelija-apurahan haku. Tein työsuunnitelman näytelmästä, koska tosiaan haluaisin sellaisen kirjoittaa. Järjetön tilanne sinänsä: miten ihmeessä voisin tässä vaiheessa tietää kovinkaan tarkasti jostain teoksesta, jonka tekemisen aloitan vuonna 2023? Tapasin yhden teatterinjohtajan kuitenkin. Meillä oli hyvä keskustelu, mutta en kyllä mitään myyntipuhetta osannut pitää. Pikemminkin sain häneltä näkökulmia siihen, mitä näytelmä oikeastaan on.

Otavan kirjasäätiö antoi minulle apurahan laulutunteihin aka core sound method -valmennukseen. Hurraa! Tällä hetkellä käsittelemme valmennuksessa tunteen ilmaisua äänellä. Se on vitun vaikeaa kun pitää päästä käsiksi niihin tunteisiin. Tämäkin on semmoinen juttu, mitä en ollut ikinä ajatellut. Että siellä äänessä tosiaan on tunne, että, kuten edellä mainittu teatterinjohtaja sanoi, puhe voi olla teko, jos se koskettaa toista. Olen aina vaan keskittynyt niihin sanoihin, tekstiin. Onneksi ollaan sentään päästy hieman eteenpäin niistä ajoista kun en ymmärtänyt, mitä varten nuotit ovat enkä ollenkaan erottanut eri äänenkorkeuksia. Joopa joo.