Laura Gustafsson

Kirjoitin valmiiksi romaanin ensimmäisen version. Aloitin jo tässä vaiheessa cmd+f:n käytön kun tuntui, että tietyt sanat toistuvat kohtuuttoman usein (eli siis etsitään esim. kaikki aina-sanat ja poistetaan ne, mitkä on mahdollista poistaa). Yleensä otan työkalun käyttöön vasta viimeistelyssä. Toisaalta on parempi tehdä karsinta nyt kun kirjoitus- ja lukukierroksia on vielä jäljellä. Jos taittovaiheessa alkaa ongelmoida asiaa, tulee hätäratkaisuja ja omituisia lauseita. Näinkin luovaa voi kaunokirjallisuuden kirjoittaminen olla…

Liian pikkutarkka käsiksen viilailu tuntui jopa hieman huolestuttavalta. Tarja aina varoitti hinkkaamasta liikaa, koska jossain vaiheessa kässäri on lakipisteessään ja muokkaaminen voi enää huonontaa sitä. Toivon tietenkin, että nyt ei ole vielä saavutettu tämän teoksen lakea vaan on varaa kirjoittaa se vielä uusiksi. Siihen on nimittäin aikaa. Olen toki itse aikaisemmin valinnut sen, että romaani tulee ulos niin sanotusti jälkeiset naamallaan, mutta nyt on kivaa kun on sellainen olo, ettei ole kiire. Rehabin tai ehkä jo Pohjan jälkeen tajusin, että kukaan muukaan ei välitä, tuleeko multa kirja yhden, kahden vai viiden vuoden välein, joten miksi minun pitäisi. Ei tarvi suorittaa. Kyllähän tuon kirjan saisi syksyksikin valmiiksi, mutta se olisi tarkoittanut sitä, että kansi olisi pitänyt tehdä jo kuukausia sitten, ottaa kuvia ja kirjoittaa esittelyjä ja varmaan muutenkin miettiä jotain sellaista, mikä tuntuu kirjoittamisvaiheessa ylimääräiseltä.

Onnistuin kehimään itselleni uniongelman kuun puolivälissä. Oman elämäni Leo Straniuksena sitten nousin 4:45 naputtelemaan kirjaa kasaan. Fyysisenä suorituksena tai tilanteena se oli (ja on valitettavasti edelleen) melko perseestä  mutta tuleehan siitä supertehokas olo.

Luin unipäiväkirjojani vuosilta 2017–18. Uneni ovat olleet aika eläväisiä, joskin myös helvetin hirveitä. Suosittelen jokaiselle unipäiväkirjan kirjoittamista. Unia oppii nopeasti muistamaan ja ne dokumentoivat sitä, mikä on ihmisessä mielenkiintoisinta. Erityisen hyvin tällaiseen kirjoittamistoimintaan jää aikaa, jos herää 4:45!

Joskus ehkä syksyllä unielämäni muuttui sumeaksi. En ollut enää hetkeen viitsinyt kirjoittaa niitä muistiin. Tuntui melkein siltä, että lakkasin uneksimasta. Oikeasti luulen, että mieleni pisti vaan jonkun tallentimen pois päältä: unet olivat alkaneet käydä liian ahdistaviksi. Nytkin saatan pakottaa itseni heräämään kun joku unen sisällä alkaa puhua Laajasalon supikoiran metsästyksestä tai nilviäisten syömisestä.

Mainitsin tammikuussa, että lopetin SSRI-lääkkeiden käyttämisen. Kevät on ollut todella vitun kauheaa paskaa, mutta tässä kuussa on tapahtunut käänne. Ironisesti se alkoi siten, että mieleni pullautti ylös traumaattisen kokemuksen lähimenneisyydestä. Ällötyksen ja kuvotuksen keskellä tajusin, että pystyin ylipäätään tuntemaan, jopa dissosiaation ohi, ja että olin vihdoinkin valmis ja tarpeeksi hyvässä paikassa käydäkseni asian läpi. #blissed.

En tiedä, mitä se kertoo minusta kun ajattelen heti, että no niin, tästäkin paskasta voi kirjoittaa. Kaikkihan on käyttistä. Mutta olisiko ehkä niin, että joitain juttuja pitäisi suojella ja säilöä vain itsellään. Mitä sillä tavalla suojelee sitten? Koska kyllähän tietyllä tavalla koko se nautinto, jonka luomisesta saa, tulee tonkimisesta. Ja kuta syvemmäs kärsällään yltää, sen parempi.

Tuli muuten mieleen, että meidän alalla ei ole ollut omaa metoota. Eikö ole aihetta vai johtuuko se siitä, että esim. kirjailijat ovat aika yksin, ei ole luontevaa luottamuksellista keskusteluyhteyttä kollegoihin. Onhan alalla paljon naisia johtotehtävissä, mikä huomattavasti pienentää perseilyn riskiä. Eikö muuten ole hassua, että kun Speden rikollinen paskameininki tuli julki, ihmiset itkivät, että pitääkö näitä nyt jälkikäteen muistella. Mutta jos ne olisi ruodittu tapahtuma-aikaan, porukka olisi ollut tosi loukkaantunutta siitä, että mustamaalataan Spede ja pilataan maine ja ura. (Eikä niitä olisi silloin käyty mielekkäällä tavalla läpi, elämme edelleen raiskauskulttuurissa, joka on ollut menneinä vuosikymmeninä vielä PALJON voimakkaampi.) Onko muuten vähän hassua myös se, että raiskauksia vähätellään valtavasti (vähättely on luonteva reaktio myös uhrilta), mutta sitten kuitenkin koetaan, että jos mies nimetään raiskaajaksi, hänen maineensa pilaantuu ikiajoiksi. Eli siis raiskaajaksi profiloituminen on ikään kuin raskaampi asia kuin raiskatuksi tuleminen, ja siksi on ennen kaikkea hienotunteista, ettei näistä rikoksista puhuta. Vitun jännä!

Haastattelen ensi viikolla Diplon kirjallisuusliitteeseen Susinukke Kosolaa. Olen nyt lukenut ahkerasti hänen kirjojaan, jotka ovat ihastuttavia. Siksipä työhön suostuinkin, että tulisi perehdyttyä kollegan koko tuotantoon. En kyllä tiedä, onko reilua, että joutuu valetoimittajan haastattelemaksi. Runoilu vaan on minussa niin syvässä, että tunnen itseni falskiksi, jos yritän tieten tahtoen kirjoittaa faktaa. Mutta ehkä saamme aikaan hyvä keskustelun ja voin vain litteroida sen.

Sain ihanan palautteen lukijalta. Hän koki voimakasta samaistumista teoksiini. Mulle itselle tulee sellainen olo Hanna-Riikka Kuisman kirjoja lukiessa. Samaistuminen ei koske niinkään kirjan henkilöhahmoja kuin teoksen tapaa nähdä, sen maailmankatsomusta.

Ps. Nettisivuni väittää olevansa ei-turvallinen (mikä on varmaan jostain näkökulmasta ihan totta) koska en suostu maksamaan firmalle vuosittain kaiken muun lisäksi siitäkin, että he tekisivät jonkin suht pienen sertifiointitoimenpiteen, jonka pitäisi mielestäni muutenkin kuulua sivujen hintaan.