Laura Gustafsson

Keskityn tässä postauksessa Rehabiin, sillä se putkahti toissapäivänä painosta ja eilen Mika, nykyinen entinen kustantajani, kantoi kirjalaatikot kotiini. Olikin ensimmäinen kerta, kun en itse hakenut kirjoja, minkä pelkään johtavan siihen, että en voi nyppiä niitä kustantamolta vuoden varrella lisää omiin tarpeisiini.

Mitä intensiivisemmäksi romaanin kirjoitusprosessi meni (eli mitä enemmän tein varsinaista kirjoittamista), sitä vähemmän minulla riitti mielenkiintoa reflektoida tekemistäni. Toukokuussa viimeistelin Rehabin ensimmäisen version ja tuli viimeinkin sellainen olo, että teoksessa on jotain mieltä. Kesäkuun loppuun mennessä olin kirjoittanut toisen version. Rynkyttelimme tekstiä kustannustoimittajan kanssa vielä heinäkuun ajan. Kuun vaihteessa kirja meni taittoon, mikä ei ollutkaan niin yksinkertaista, koska piti keksiä, miten eri kertojat erotetaan toisistaan niin, että se on selkeää, mutta ei näytä kikkailulta. Lopulta löytyi ratkaisu. Ehdin heittäytyä hankalaksikin. Moni ei uskoisi, että voin olla äkkipikainen ja vaativa, esim. työparilleni Terikelle olen aina pelkästään tosi ihana. Mutta Innon Milla kyllä tietää, että osaan sanallistaa tyytymättömyyteni erittäin täsmällisesti pienissäkin asioissa. Hän palasi vanhempainvapaalta ja sai ensitöikseen käsitellä viimeistelystressissä olevaa minua. Pyysin anteeksi. Hän sanoi, että ihana olla taas töissä.

Paras vaihe kirjan kirjoittamisessa oli muutaman päivän lomituskeikka Saparomäessä, jossa istuin pihalla kanoja ja aikamuotojani vahtien. Kustannustoimittajani soitti, hän suomensi samanaikaisesti Lina Gustafssonin(!) teosta Eläinlääkärinä teurastamossa, joka aivan kaikkien pitää lukea (ilmestyy Knigalta, todella tyylikäs kansi). Kirja on tietenkin helvetin ahdistava, joten vertaistuin menemällä Lumme-emakon karsinaan ja antamalla hänen röhkiä puhelimeen. Kustannustoimittajani on aivan parhaita ihmisiä ja olen kiitollinen niin kirjaan liittyvistä kuin muistakin keskusteluista, joita kävimme ja käymme. Hän on ollut mukanani jokaisessa omassa kirjassani ja välillä tunnemme toisemme huolestuttavan hyvin. Rehabissa kivisin oppitieni oli luopua sanasta “kanssa” (joskus sitä saa käyttää). Suuri debatti käytiin sanasta “agavesiirappi”. Pitäisi olla “agaave”. Yritin selittää, että tuotteen pakkauksessakin sanotaan “agavesiirappi”. “Jos muut eivät osaa kieltä, niin tarkoittaako se sitä, että sinunkaan ei tarvitse.” Joten meillä on nyt agaavesiirappi. Vai jäiköhän se kohta kokonaan pois?

Viimeistelyprosessiin kuului myös äänikirjan toimittaminen, jonka toteutti Tiina Saarelainen. Kirjassa on kolme eri kertojaa: Santa Maria, Kolumbus ja siivooja, joten lukijoitakin on kolme. Kävi ilmi, että äänikirjamestan listoilla oli vain valkoisia lukijoita, toivottavasti tilanne on jo muuttunut. (Joku sanoo nyt, että eihän se äänestä kuulu, millainen lukija on. Joojoojoo. Ei täysin analoginen tokikaan, mutta jos listoilla olisi vain mieslukijoita, niin enpä ois ehkä halunnut, että kukaan lukee kirjaani. En ehkä siinäkään tapauksessa, että olisin alunperin halunnut mieslukijan. Paitsi että tässä tapauksessa en ruvennut protestoimaan, vittu mikä nössö.)

Suuria mietintöjä Rehabin kohdalla oli representaatio. Henkilöhahmothan oletetaan valkoisiksi (ja esim. heteroiksi) ellei toisin ilmoiteta. Tällainen ilmoittaminen kuitenkin tuntuu omituiselta. Haluaisin kirjoittaa niin, että a) valkoisuutta ei voi lukea oletuksena, vaan pikemminkin b) henkilöhahmon valkoisuus eksplikoidaan (valkoisuus problematisoidaan, koska se on se ongelma), ja että c) jokainen voisi samaistua jokaiseen riippumatta siitä, millainen alkuperä, sukupuoli tai seksuaalinen suuntautuminen (tai laji) henkilöhahmolla on ja d) henkilöhahmot olisi yhtä mahdollista lukea ei-valkoisiksi silloin kuin asiasta ei anneta sen kummempia vihjeitä. Jälkimmäinen on hankala, koska ihonväri tai etnisyys asettaa ihmiset usein erilaisiin lähtökohtiin, enkä halua leikkiä, että maailma ainakaan vielä olisi “värisokea”. Samalla kuin henkilöhahmojen identifiointi esim. tiettyyn ihonväriin tuntuu hölmöltä kirjoittaa auki (kirjoittaisinko “Matti oli valkoinen mies” siinä missä kirjoittaisin “Matti oli musta mies”?), tuntuu myös jotenkin pelkurimaiselta sanoa, että hei, nämä hahmot voivat olla ihan mitä lukija toivoo ja kuvittelee. Että täältä pesee samaistumisen kohteita on demandina. Onneksi tämä tilanne merkittävästi helpottuu sillä, että saadaan valtavan paljon enemmän ja lisää rodullistettuja ihmisiä luomaan kirjallisuutta ja kaikkea muutakin taidetta ja kulttuuria, eikä valkoisten kirjailijoiden tarvitse enää keskenään pähkäillä, että mites me nyt oltaisiin inklusiivisia, että onnistuisimme kertomaan kaikkien tarinat. Tällä tarkoitan sitä, että valkoisten kirjailijoiden teosten suhteellinen painoarvo pienenee ja hyvää tarkoittaneet virhearvioinnit ja vahinkostereotypiat jne eivät ole enää niin hirveä katastrofi, vaan voi siirtyä toisiin kirjoihin. Paitsi okei, ei se oikeasti tarkoita sitä, että valkoiset kirjailijat voivat lopettaa pähkäilyn ja palata kirjoittelemaan turvallisesti itsensä näköisestä jengistä ja ehkä joskus voi olla hahmo, joka saattaa olla ihan vähän vaikka ruskea tai jotain. Etuoikeudet ei ole koskaan omaa ansiota ja siksi on moraalitonta käyttäytyä ja toimia maailmassa kuin niitä ei olisikaan.

Löysin kesällä kamalan tavan rentoutua. Katsoin Temptation Islandin uusinta kautta. Tehokkaana ihmisenä tajusin, että liittyyhän tositv:kin Rehabiin, jossa pohdin paljon todellisuuden ja esittämisen rajaa ja sitä, voiko maailman nähdä sellaisena kuin se todella on vai jääkö “totuus” aina vajaaksi, fetisoinnin kohteeksi, sellaiseksi, jota kovasti yritetään tavoittaa, mutta ei tavoiteta, koska ei pystytä luopumaan kulttuurin kehittämistä tarinoista ja dramaturgioista. En vieläkään tiedä, mikä saa ihmiset (=minut) lukemaan true crimea ja katsomaan tositv:tä. Tämä kuitenkin johti siihen, että sanoin Innon Jennille, että haluan Radio Rockin haastatteluun, jos saan jutella Tempparit-ekstran kommentaattorin Harri Moision kanssa (tapahtuu 14.9.).

Olen ollut hyvin tyytyväinen Innon Jennin ja Camillan tekemään ennakkomainontaan ja proaktiivisuuteen haastattelujen järjestämisessä ja esim. siihen, että kerrankin mietittiin jonkinlaista strategiaa. Otan tämän tosin tavallaan ehkä enemmän pelinä, koska mulla ei ole uskoa siihen, että kirjani varsinaisesti myisivät ikinä missään maailmanhistoriallisessa tilanteessa. Näkyvyys on silti kiva juttu ja toivon, että Rehabia lainaillaan ahkerasti kirjastoista. Olen kyllä tehnyt kirjan sillä asenteella, että sitä kehtaa myydäkin (esim. täällä). Se on ensinnäkin älyttömän nätti esine ja kestää myös useamman lukemiskerran (sisällöllisesti, toivottavasti liimauksiltaankin).

Samalla kun olen luottavaisin mielin sen suhteen, että kirjaa tuupataan ahkerasti maailmalle, olen myös joutunut tekemään hienoista surutyötä. Into on muuttunut paljon eikä enää ole sama kapinakeskus kuin se Hämeentie 48:n bunkkeri, johon kymmenen vuotta sitten tupsahdin. Into on ollut edelläkävijä yhteiskunnallisessa, poliittisessa, kantaaottavassa ja kansaa valistavassa kirjallisuudessa. Mutta nyt kun esim. eläinoikeuskeskustelu alkaa nousta marginaalista, Into ei enää näytäkään oleva relevantein aiheeseen liittyvien teosten kustantaja. Painopiste on siirtynyt jonnekin muualle kuin vallankumoukselliseen kirjallisuuteen.

Kollegat usein sanovat, että nauttivat kirjoittamisesta. Olen heille kateellinen. Nautin itse lähinnä siitä, kun kirjoittamisrupeamat tulevat valmiiksi ja kun loppuvaiheessa ratkaisut syntyvät kuin itsestään, koska tuntee materiaalin ja osaa kuunnella sitä. Muuten toiminta on lähinnä järjettömän tuntuista, sellaista pakkomielteistä pripellystä, jota ei osaa olla tekemättäkään. Myöskään valmiin kirjan hypistely ei herätä minussa juuri mitään tunteita, vaikka kirja onkin todella hieno. Älyllistä mielihyvää tuottaa tietenkin pitää kädessä esinettä, joka on minun ja muutaman muun ihmisen onnistunut aikaansaannos. Mutta yhtä hyvinhän se voisi olla vaikka joku tuoli? Voi olla, että olen ylipäätään huono tuntemaan tunteita. Korpisoturin aikaan piti tehdä postaus, jossa kerron, millaisia tunteita kirjan saapuminen painosta herätti. Se oli haastavaa. Ehkä ne tunteet tulevat jo siinä vaiheessa kuin kirja lähtee painoon.