Itsekriittisyys on ehtinyt nousta hyvin korkealle ei-tehdessä. Pelkät ajatuksenpuolikkaatkin ovat tuntuneet surkeilta. Ei ole tehnyt mieli edes harkita kirjoittamista. Siitä huolimatta en voi sanoa mitenkään levänneeni tai lomailleeni. Jatkuva jonkin yliminän nalkutus pitää hereillä ja estää tehokkaasti sen, mitä joskus luin aivoille tapahtuvan levossa, että ne ikään kuin huuhtoutuvat. Kuvittelen, että päässä on vessanpöntön huuhtelumekanismin tapainen juttu, jonka ansiosta seinämät freessaantuu ja turha paska painuu viemäriin. Mulla se on nyt mennyt jumiin ja sitä turhaa paskaa kertyy sinne lillumaan ja meininki alkaa mennä melko tukalaksi.
Eilisellä laulutunnilla sain muodostettua yhteyden alitajuntaani ilman tietoisen mielen väliintuloa. Kuulin oman ääneni uteliaasti ja hyväksyen, mutta samalla onnistuin olemaan sisällä musiikissa, sillai resonoimaan. Opettajani kärsivällisellä avustuksella ymmärsin, että pääsen tällaiseen tilaan vieraassa ilmaisumuodossa, koska mulla ei vielä ole mitään valmiita karsinoita, joihin yrittäisin tunkea tekemistäni. Kirjoittaessa minulla on ammattilaisen paine: luulen tietäväni, miten työ tehdään oikein, enkä tietenkään pääse pakoon myöskään vastaanoton ja muun toissijaisen ajattelemiselta. En niin sanotusti osaa käydä laatikon ulkopuolella etsimässä ideoita, ja se on juuri se alue, missä luovuus voi toteutua. Nyt on opeteltava hengittämään, päästämään irti ja luottamaan itseen ja prosessiin.
Laulunopettajani on mahtava. Olen saanut elämääni useita ihmisiä, jotka auttavat minua. Onneksi, koska muuten ei ehkä pystyisi. Aloitin jopa mielisairauslääkkeet uudestaan. Päätös tuntui helpottavalta (niin kuin luovuttaminen aina, sanoo yliminäni).
Aloin käydä läpi käsikirjoitusta. On sietämättömän vaikeaa vain lukea ja tehdä muistiinpanoja mutta pidättäytyä tekemästä korjauksia ennen kuin koko pinkka on seulottu. Mun luontainen työtapa on perse edellä puuhun. Luojan kiitos en ole esim. kirurgi. Työ keskeytyi siihen, että lähdin viikoksi Saparomäkeen. Sitten lapset tulivat. Lopuksi heinäsirkat söivät kaiken.
Homeboy Väinö
Luin Tiia Aarnipuun (nyk. Forsström) kirjoittaman Animalian historiikin Jonkun on uskallettava katsoa sekä Salla Tuomivaaran ja Joni Purmosen Ulos häkeistä! jota voisi pitää reportaasina Oikeutta eläimille -yhdistyksen synnystä. Ulos häkeistä! on kirjoitettu vain kolme vuotta OE:n perustamisen jälkeen, minkä ansiosta mukana on varsin yksityiskohtaista kuvailua tapahtumista, jotka olisi myöhemmin luultavasti ohitettu kokonaan tai niputettu pariin lauseeseen, mutta tämä aikalaisuus oli ainakin itselleni kiinnostavaa. Samalla teksti on säilyttänyt ajankohtaisuutensa jopa hämmästyttävällä tavalla. Salla esimerkiksi kirjoittaa siitä, miten olisi loogista, että niin ympäristöliike kuin ihmisoikeusliikkeetkin toimisivat yhdessä rintamassa eläinoikeusliikkeen kanssa, koska ongelmien juurisyy on yhteinen. Ajankohtaisuus on toki säilynyt myös valitettavilla tavoilla: uusi eläinlaki on floppi, turkistarhausta ei ole VIELÄKÄÄN kielletty ja tuotannossa, teollisuudessa ja kaikessa muussa paskassa käytettävien eläinyksilöiden määrä on kasvanut entisestään. Animalian historiikin parasta antia oli se, että se oli hyvin kirjoitettu, mikä ei (kai?) ole historiikeissa itsestäänselvyys. Myös järjestön ensivuosikymmenistä oli kiva lukea. 90-luvun loppupuoliskon alennustila ohitettiin aika nopeasti ja ehkä jopa hieman defensiivisesti kritisoimalla turkistarhaiskuja vielä vuonna 2011.
Ninni on lähettänyt ensimmäiset kansiluonnokset. Yritän opetella kirjan nimen. Viikko sitten hautajaisissa muistotilaisuuden puhuja sanoi sen lähes sanatarkasti. Pidin sitä jonkinlaisena merkkinä. Hietaniemen krematorion kappeli on muuten älyttömän kaunis. Hautajaiset ovat yleensä tilaisuutena miellyttävämpi kuin häät. Toki siis jos on mukana silleen ei kauhean asianosaisena. Häissä on jotain pingotettua, nyt on pakko olla ihanaa ja hauskaa ja ikimuistoista. Hautajaisissa on enemmän sellainen kaikki meni -fiilis, ei kytätä toisten vaatteita, muistellaan hyvää, tarraudutaan kiinni elämään kuin takiaiset.