Laura Gustafsson

En ole ollut erityisen reipas tai aikaansaava, vaan olen keskittynyt hyvinvointini kohentamiseen. Se, että edellisen virkkeen sisältämän kahden lauseen välillä vallitsee ristiriita, on aika kauheaa. Työkulttuuri akateemisilla ja taidealoilla näyttää minusta yhä kammottavammalta. En tiedä, vaativatko ihmiset itse itseltään aivan liikaa vai tulevatko vaatimukset jostain muualta. Lopulta ne tietysti tulevat vallitsevasta ilmapiiristä, josta porukka ne sisäistää. Samalla tavalla kuin kauneusihanteet. Sitten niitä koitetaan täyttää rystyset verillä ja kuvitellaan, että tää on just se, mitä mä itse haluan.

Tällainen analyysi saa sisäisen ääneni sanomaan: ”Olet laiska paskiainen ja yrität saada muut näyttämään sairailta, jotta sulla olisi parempi mieli.” Voihan se olla niinkin.

Olen itsekin vääntänyt välillä liikaa töitä ja on ollut monta isoa proggista samaan aikaan pöydällä. Sellaisesta toipuminen vie niin paljon aikaa, että olisi kannattanut alunperinkin budjetoida hommat pidemmälle jaksolle. Uskon, että jonkin hetkosen voi saada aikaan briljanttia, vaikka tekisikin jaksamisen rajoilla, mutta lopulta tulee stoppi tai, mikä pelottavinta, duunin jälki muuttuu keskinkertaiseksi. Lisäksi on aina syytä muistaa, että melkein mikään, mitä me tehdään, ei ole yhtään tärkeää. Joskus jokin juttu tai lähinnä yksityiskohta voi edistää sitä, että asioita muuttuu parempaan suuntaan. Sen vuoksi kannattaa tietenkin yrittää.

Tv-sarjaversio Huorasadusta sai (jälleen) käsikirjoitustukea Suomen Elokuvasäätiöltä (kiitos!). Neuvottelimme, milloin suoritamme kirjoitusurakan. Pidän siitä, että sanoin, etten halua aloittaa ennen kuin uusi romaani on taittovaiheessa. Haluan keskittyä ja kirjoittaa hyvin. Kunpa vielä ymmärtäisin tv-käsikirjoittamisesta jotakin! Onneksi minulla on mukana kollegat, jotka tietävät siitä kaiken. Sentään sen verran käsitän, että tunnistan helmasyntini, joka on liiallisuus. Mutta ei sellainen kytömäkeläinen tai leikolalainen tai liukkosmainen liiallisuus, joka saisi minut kirjoittamaan Suuria Romaaneja, joita kansa rakastaa, vaan sellainen paska ylenpalttisuus, jossa yritetään ahtaa pieneen tilaan hirvittävä määrä varsin hankalaa sisältöä, mutta sitä ei kuitenkaan osata tehdä silleen upean runollisesti. Tässä tv-hommassa ei voi kyllä yhtään lähteä sekoilemaan, vaan täytyy mennä sääntöjen mukaan. Jos ne sitten jonain kauniina päivänä oppii, voi ryhtyä kokeelliseksi. Tämän sanominen on kuin veistäisin sielustani palan, mutta ehkä kuitenkin vain juustohöylällä.

Kesäkuussa sain viettää paljon aikaa innoittajieni seurassa Saparomäessä. Romaanissakin esiintyy tuotantoeläinten turvakoti, mutta pyrin kirjoittamaan sen hyvin erilaiseksi kuin tämän tuntemani paikan. Yhtäläisyyksiltä silti tuskin vältytään. On hankalaa kirjoittaa fiktiota suomalaisesta eläinoikeusyhdistyksestä ja kotimaisista turvakodeista, kun ei kuitenkaan tee yksi yhteen, vaan oikeastaan pyrkii juuri siihen, että aihepiiriä tunteva lukija ei ajattelisi, että tämä henkilöhahmo on nyt tuo oikean maailman ihminen jne. Fiktion maailman Oikeutta eläimille -yhdistys ei ole sama kuin oikea Oikeutta eläimille. (Kirjassa ei toki nimetä yhdistystä.) Jossain vaiheessa harkitsin marginaaleihin metatekstejä, joissa kerrotaan, mikä on totta ja mikä puhtaasti fiktiota (luomukananmunia munivat samat sairaiksi jalostetut tehohybridit kuin ei-luomujakin ja heidät kaasutetaan hengiltä aivan kuten kollegansakin, mutta tällaista ihmistä ei ole oikeasti olemassa, vaikka hänessä yhdistyy piirteitä joistakin todellisista tyypeistä). Sehän olisi aivan kamalaa ja sitä paitsi periksi antamista yhä etenevälle lukutaidottomuuden hyökyaallolle. Jos toki taannoisen Parnasso-kohun muistaen ei ehkä täysin absurdi ajatus. Mutta kyllä taidetta täytyy tehdä taide edellä, vaikka aihe olisi kuinka tärkeä. Ja jos joku ei tajuu, ni kirjoittakoon siitä sitten vaikka johku kulttuurijulkaisuun, niin saadaan ees jotain actionia.

Like täytti 35 vuotta. Nyt aion oikeasti tsempata ja yrittää käyttäytyä sosiaalisissa tilaisuuksissa epäomituisesti. En tiedä, syyttäisinkö nykyisestä ihmiskammostani lääkkeiden lopettamista vai koronaa. En kuitenkaan vielä ole valmis myöntämään, että kyseessä on persoonallisuuteni piirre. Sain T:ltä Eckhart Tollen The Power of Now -kirjan. Muistin, että hyllystäni löytyy myös teoksesta tehty “harjoituskirja”. Olen aika varma, että sain sen joltakulta lahjaksi Pohjan julkkareissa (keneltä?!). Olisi varmaan ollut ihan fiksua lukea se silloin 2017. En vaan tiedä, olisinko ollut riittävän vastaanottavainen tuolloin. Tollen opetukset ovat hyvin yksinkertaisia ja mielekkäitä, mutta niin vaikeita seurata. Erityisen tarkkana pidän havaintoa siitä, että ego tarvitsee ristiriitoja ja vastustamista elääkseen: se, mitä pidämme itsenä, rakentuu ennen kaikkea negaation varaan. Minä on se, joka ei ainakaan ole sitä, tätä tai tuota. Mutta sitä mietin, että luopuuko ihminen myös taistelusta oikeudenmukaisuuden puolesta, jos hän luopuu egostaan? Miten yhdistää radikaali hyväksyntä ja kamppailu vääryyttä vastaan? Jos on yhtä ympäröivän kanssa, onko yhtä myös kaiken ympäröivän paskan kanssa? En varmaan vittu ikinä valaistu.

Hain Taikelta taiteilija-apurahaa ensi vuodeksi näytelmän kirjoittamiseen. En saanut. Hakemus olikin aika huono, että can’t blame them. En sitten tiedä, oliko virhe kirjoittaa auki, etten voi tässä vaiheessa mitenkään tietää, millainen on duuni, jonka aloitan ensi vuonna. Nyt on aika kova motivaatio riipustella erinomaiset paperit syksyn hakuihin. Muutoin olen ensi vuonna lirissä (puhun B-suunnitelmasta Syndikaatin Työ-jaksossa). Ehkä koitan hakea jopa SKR:ltä, vaikka sieltä en ole koskaan mitään saanut. Sen ottaa jotenkin henkilökohtaisesti, vaikka en mä sieltä ole hakenut kuin ehkä jotain 5 kertaa ja arvioijat ovat varmaan olleet joka kerralla erejä. Ajattelen: SKR ei arvosta tekemisiäni. Ikään kuin siellä olisi jokin neuvosto, jossa on yhdessä ihan erikseen otettu esille, että vittu mitä paskaa se Laura Gustafsson suoltaa, sen projekteja ei todellakaan tueta, muuten menee maine. (Tämä on nyt juuri sitä egon rakentamista negatiivisen ja vastakkainasettelun kautta. Kuten huomaamme, se ei ole kovin hedelmällistä.)

Ninni Kairisalo suunnittelee ja piirtää uuden kirjani kannen. Olen tästä seikasta erittäin hyvilläni. Ihan kohta alkaa jo kaikki markkinointiin liittyvä. Puuttuu enää kirja. Alan elokuussa kirjoittaa seuraavaa versiota. Olen koonnut ison kasan muistiinpanoja ja lukenut aihepiiriin liittyvää kirjallisuutta, esim. Anna Malinin gradun Kettutytöistä kansalaisaktivisteiksi ja Pia Lundbomin väitöskirjan Eläinten puolustajat: suomalaisen eläinoikeusaktivismin muuttuva poliittinen tyyli ja toiseus. Nerokkainta oli kuitenkin ehkä se, että houkuttelin kolme OE:n ihmistä kotiini tekemään työtään. (Oikeasti heillä oli palaveri Hra T:n kanssa ja lupasin auttaa ideoinnissa.) (Joku muuten tulee taatusti kritisoimaan kirjaani sillä perusteella, että en ole puolueeton. Tämä naurattaa minua jo valmiiksi. Kyllähän nyt ammatikseen omasta päästään juttuja keksivän puolueeton pitää olla. (Taas egon rakentamista täysin kuvitteellisen vastustajan avulla, sairasta.)) Olen myös koittanut löytää kaunokirjallisuutta, jossa huomioidaan toisenlajisia eläimiä. Yksi tällainen on ollut Selja Ahavan Nainen joka rakasti hyönteisiä. Hieno kirja, joka todistaa kaunokirjallisuuden voimasta avata aivan erilaisia näkökulmia. (Miten ihmeellinen asia metamorfoosi onkaan!!) Mulla oli kirja mukana laitumella. Paavo antoi oppitunnin siitä, että lainakirjoja ei oteta laitumelle, jos siellä on esim. sika.