Laura Gustafsson

Löysin internetistä piirroksen, jossa hahmoteltiin, miten kaksi ihmistyyppiä mieltävät (työ)ajan. Siinä puhuttiin johtajan (manager) ja tekijän (maker) aivoista. Ensinmainituilla saa aikaan tosi paljon juttuja, koska ne ovat tehokkaat. Jälkimmäisilläkin saa aikaan, mutta se on paljon hitaampaa ja vaivalloisempaa. Omat aivoni ovat tätä vähemmän tehokasta tyyppiä. Tässä internetin kuvassa, josta saatan muistaa kaiken väärin ja siis referoida päin honkia, osoitettiin, että tekijäaivoinen ei pysty viipaloimaan työaikaansa kovin pieniin palasiin, päivän pilkkominen onnistuu korkeintaan kahteen osaan. Esimerkiksi lounaalla käyminen tuhoaa työpäivästä vähintään puolet, koska ennen sitä ei pysty kunnolla aloittamaan eikä sen jälkeen välttämättä ehdi. (Hra T kommentoi työaikatauluani näin: ”Ensin et tee mitään. Sitten yhtäkkiä sulla on valmis kirja.”) Tämä aivojen tarpeita koskeva oivallus oli hirveän hyvä, kuten jokainen itseymmärrystä lisäävä oivallus aina. Ei tarvitse tuntea riittämättömyyttä, jos ei pysty tekemään kirjoituspäivinä mitään ekstraa. Elokuussa jaoin työaikani siten, että lapsettomina viikkoina pelkästään kirjoitin ja kirjoitinkin ihan hemmetisti. Lapsiviikkoina tein sen verran muita asioita kuin ehdin, mutta en yrittänyt kajota kässäriin. Tästä voi vetää sen johtopäätöksen, että kirjoittaminen vanhakantaisessa perhemallissa olisi minulle hyvin raskasta. Eli: työtä ja perhettä ei voi yhdistää, ne pitää erottaa.

Elokuun alussa oli sellainen olo, että työkykyni ei tule koskaan palautumaan. Menin niinkin pitkälle, että peruin yhden luennon. En ole melkein ikinä perunut mitään. Kuitenkin sitten drugs began to take hold ja yhtäkkiä olo tuntui aivan hämmästyttävän NORMAALILTA. Kuin olisi haudasta noussut (toki kuluneiden kuukausien aikana mulla nousi pintaan aika hirveää paskaa, mutta siinäkin on kivempi uiskennella kun on vähän pirtsakampi fiilis). Olen saanut rehattua kirjan toista luonnosta jo yli puolenvälin ja olen toiveikas, että tekele valmistuu syyskuun kahden (tai käytännössä 1,5 koska menen Saparomäkeen) työviikon aikana niin hyväksi, että sen kehtaa lähettää kommentoitavaksi. Sen jälkeen onkin jäljellä enää viimeinen kierros (ja tietysti loputtomasti oikolukua ja sitä EI SAA tehdä viinilasi kädessä).

Laadimme J:n kanssa kirjaan takakansitekstin. Ei ole ikinä mennyt yhtä smoothisti se homma – myös siis siltä kannalta, että tekstin tekeminen oli harvinaisen helppoa, eli on tässä vaiheessa itselläkin hyvä käsitys siitä, mitä on tulossa.  Helppous johtui toki myös siitä, että J teki hyvän mallin, jota oli mielekästä muokkailla. Joskus kadehdin itseltäni Korpisoturin premissiä (”mies odottaa maailmanloppua ja maailmanloppu tulee”), mitään yhtä nasevaa tuskin saan enää koskaan aikaan. Mutta se on helt okej, nasevuus sopiikin paremmin twitteriin ja muuhun epäelämään.

Aina jossain vaiheessa kirjoitusprosessia tulee olo, että tämä jää viimeiseksi kirjaksi, tämän jälkeen ei ole yhtään mitään sanottavaa. Sitten pitää hakea apurahoja. Mulla on jo hetken kehkeytynyt yksi idea ja kun muotoilin sen hakemukseen, se olikin varsin inspiroiva. Aikalailla samoja aihepiirejä koluan kuin ennenkin, kieli&väkivalta&ruumis olisivat taas keskiössä. Kysymys, jota haluan käsitellä on omakohtainen. Mutta en kyllä helvetti enää ikinä kutsu mitään autofiktioksi, that did not go well the last time… Pitchasin idean jo kustantamoonkin kun kävin siellä muissa asioissa.

Olen tosi onnellinen uudesta kustantajastani. Olin toki onnellinen vanhastakin, ei sillä. Mutta nyt on tämän aika ja täällä on ne ihmiset, joiden kanssa haluan tehdä töitä ja joihin voin luottaa. Likessä mua ihastuttaa erityisesti se, että se on niin oma paikkansa. Eikä se tule pelkästään virtaviivaisesta kustannusohjelmasta vaan ennen kaikkea ihmisistä, jotka ovat rakentaneet kustantamoa pitkään ja rakkaudella. Kyllä minua epäilytti se, että Liken omistaa Otava, josta mulla oli suoraan sanottuna ei niin positiivinen ennakkoluulo (tämähän olikin tosi suoraan sanottu). Ajattelin, että Otava haluaa vain sulattaa pienemmät talot itseensä ja kasvaa niin kuin joku valtaisa ameeba, kunnes omistaa kaiken eikä kilpailua ole ja sitten voikin tehdä ihan mitä huvittaa ja vitut kirjoista. Mutta ei se onneksi ihan niin olekaan. Olen saanut vähän tutustua Otavan ihmisiin ja on kyllä tullut sellainen olo, että kirjojen ja kirjallisuuden takia he siellä ovat. Aikaisemmin kun tein joitain pieniä yhteistöitä Otavan kanssa, koin vieraanvaraisuutta ja hyväntahtoisuutta (jopa ja ehkä varsinkin silloin kun yksissä juhlissa eräs nimeltämainitsematon graafikko esitteli mut lukuisia kertoja eräälle sanotaan nyt vaikka “AP:lle” ja kolmannella kerralla tämä “AP” huomautti, ettei hän ole se henkilö, joksi me häntä luulemme). Nyt tunnen itseni ennen kaikkea tervetulleeksi. On ihanaa alkaa suunnitella kirjan ulostuloa ja kaikkea siihen liittyvää näiden tyyppien kanssa. Ja on joo myös ihan vitun ihanaa, että nyt on varmasti sitä kirjaa myös niissä Suomalaisissa kirjakaupoissa enemmänkin kuin joku yksi näytekappale. Plus vielä yksi ekstrasiisteys, joka on se, että kirjat painetaan Suomessa. Ei mulla tietenkään ole mitään Baltian painojakaan vastaan, mutta pointti.

Uuden (eli yli-seuraavan, uudemman uuden) romaanin kohdalla haluaisin kirjoittaa aihiota samanaikaisesti näyttämölle. Se vaatii sitä, että luovun ajatuksesta, että teatterin tekeminen on (materiaalisista syistä) täysin mahdotonta. Tuntuu, että pitäisi väsätä jotain teatteriin, tekisi hyvää olla konkretian kanssa. Tekisi hyvää ajatella jollain muulla kuin sanoilla.

Tajusin tänään koiran minua ulkoiluttaessa tulevan kirjani lajityypin. Olen vähän voivotellut sitä, pitäisikö tarinan vetää jotenkin paremmin. Mutta ei pitäisi. Kyse on nimittäin utopiaromaanista, sellaisesta valistusaikaisesta konseptista, jossa esitellään erilaisia yhteiskuntamuotoja. Ei kuulosta kovin kuumalta vai? No voi voi! Gulliverin retket on joka tapauksessa maailmankirjallisuuden kiistaton klassikko (ollapa ollut kirjailija silloin kun tarvitsi kilpailla korkeintaan Raamatun kanssa ja Jumala alkoi olla aika out).

Elokuu oli minulle riittävyyden ja vastuun jakamisen oppitunti. Osallistuin Sami Kedon Enemmän kuin sapiens -kirjan julkaisemisen tiimoilta järkättyyn Enemmän kuin ihmisen Roihuvuori -tapahtumaan. Hätäilin vielä tapahtumapäivänä, että kontribuutioni on liian pieni, koska en tee muuta kuin osallistu keskustelutilaisuuteen. Mutta keskustelu onnistuikin olemaan hyvä ja läsnäoleva ja kuunteleva ja ilmeisesti siitä kuulijatkin jotain saivat. Vastaavia kokemuksia oli muitakin. Löysin siis jonkinlaisen balanssin sen välillä, että otan vastuuta mutta luotan myös muihin, heidän vastuunkantoonsa ja kannatteluunsa. Tässä tasapainon tilassa on mahdollista luoda tila, jossa yhteisyys voi toteutua.

Ps. Syndikaatin kesätauko on ohi, syksyn aiheina mm. syyllisyys ja katumus. Emilia lanseerasi meille mainoslauseen: Sitä hyvää cringeä. En ihan tiedä, mitä cringe tarkoittaa, mutta allekirjoitan.