Laura Gustafsson

Katkerien kirjailijoiden liiton toisen kurssikirjeen otsikko on vapaasti muisteltu ja suomennettu käännös Niko Hallikaisen Petrolio-esityksestä ja viittaa siihen, että tänään käsittelen voittamista. Voittaminen on kuitenkin varsin harvinaista, joten oikeastaan käsittelenkin huomattavasti yleisempää ilmiötä: ei-voittamista, eli tappiota. Siitähän tässä koko hommassa pitkälti on kysymys!

Kirjailija ei päässyt messuilla isolle lavalle (ainakaan kaikilla messuilla ja kaikille isoille lavoille), hän ei saanut kutsua linnan juhliin eikä voittanut Finlandiaa tai edes mitään muuta palkintoa tai ei ainakaan kaikkia. Lannistuneena hän vihalukee tohtori Jenni Haukion elämäkertaa ja jos tilanne oikein pahaksi eskaloituu, runoja. Kirjailija vihjailee lopettavansa kirjoittamisen, moukat eivät ansaitse hänen ainutlaatuisia teoksiaan. Nyt riittää. Hän ryhtyy siivoojaksi, kunnes väkijoukot, raadit ja omat ja muiden kustantajat kantavat hänen kotiovelleen kultaa ja mirhamia, polvistuvat hänen eteensä ja anovat häntä jatkamaan kirjallista tuotantoaan.

Kirjailijan omaiselle syksy on vuoden paskinta aikaa, varsinkin jos syksy profiloituu kirjasyksyksi. Omaisten on hyvä yrittää olla liikaa turhautumatta. Sen sijaan rakentava keino on tarjota kirjailijalle pieniä voittoja! Jos hän sanoo, että appelsiinilla on napa, on viisasta myötäillä. Omaiset, jotka eivät ymmärrä tätä, ovat suuressa vaarassa päätyä kirjailijan teoksiin (joita hän kaikesta huolimatta aikoo tehdä jatkossakin) pikkumaisiksi ja anatomiaa taitamattomiksi niupottajiksi vääristeltyinä. Ja vaikka he tietävät, että tuo ihmishirviö tulee heistä jotain hävytöntä joka tapauksessa kynäilemään, kannattaa välttää turhia konflikteja.

Kirjailijan persoonaa voi parhaiten ymmärtää tarkastelemalla häpeää. Pystyäkseen kirjoittamaan mitään julkaisemisen arvoista on jatkuvasti ylitettävä oma häpeäkynnys. Jotkut saattavat erehtyä luulemaan, ettei heillä tällaisen harjoituksen vuoksi ole häpeää ollenkaan. Se on virhe. Kukaan ei ole samanlainen häpeäpalleroinen kuin kirjailija.

Kirjailijan elämän tärkeä kiintymyssuhde on tavalla tai toisella epäonnistunut. Hän ei ole tullut kohdatuksi ja rakastetuksi omana itsenään. Koko kirjailijan ura on tämän häpeän ja surun kompensoimista. Asettamalla näytteille sielunsa syöverit, häpeällisimmät salansa, hän haluaa paljastaa, kuka todella on, ja tulla hyväksytyksi ja juhlituksi juuri tänä ainutkertaisena ihmeenä.

Koemme julkisen tunnustuksen suurena äitinä, tai kuten eräs ystäväni sanoi, Suurena Tissinä, jonka haluamme kääntyvän puoleemme. Kiinnittymällä julkiseen tunnustukseen me valitettavasti vain toistamme kiintymyssuhdetraumaamme, sillä tämä suuri äiti on kaikkea muuta kuin turvallinen. Ja tiedämme sen! Mutta pienen lapsen tavoin toivomme, että olisimme väärässä. Samalla aikuinen meissä heittäytyy defensiiviseksi jo ennen kuin Suuri Tissi on edes huomannut meidän tosihienoa juttua. Tässä tiivistyy se, mikä tekee kanssamme elämisestä helvetillistä, varsinkin meille itsellemme.

Voittamiseen liittyy yleisestikin ottaen suurta häpeää. On jollain tavalla noloa haluta voittaa. Ainakin jos kyseessä ei ole kilpaurheilu. Nolous syntyy siitä, että paljastaa halunsa kohteen ja altistaa itsensä tätä myöten haavoittumiselle, koska totta vitussa se sattuu kun ei saa sitä, mitä haluaa. Niinpä onkin turvallista valehdella, että ei niin välitä voittamisesta. Vaikka kaikki tietävät, että se ei ole totta.

Voittaminen on kivaa hetken aikaa, mutta sitten alkaa taas harmittaa. Kuten eräs hyvin paljon saanut kollega hiljattain minulle sanoi: ”Mikään ei ikinä riitä.” Pian sen jälkeen kustantamon edustaja vei hänet rauhoittumaan. Voittaminen voi olla jopa haitallista, sillä voittaminen ruokkii egoa, ja kuten tiedämme, ego johtaa kärsimystä. Oman onnellisuuden sitominen asioihin, joihin itsellä ei ole mitään valtaa, on varmin tie ikuisesti onnettomaan elämään. Toisaalta – onnettomasta elämästä voi kirjoittaa jänniä kirjoja!