Katkerien kirjailijoiden liiton ensimmäisessä alustuksessa käsittelen vihamielisyyttä, ja ketäpä sitä vihaisi enemmän kuin kaltaistaan. Se on ihan luonnollista, mutta kuten monet muutkin luonnolliset asiat, se näyttää huonolta, jos sen tekee julkisesti.
Kollegoiden haukkuminen julkisesti on kuin kusisi uima-altaaseen ja tekisi siitä ison numeron. Se vaikuttaa pelkästään ääliömäiseltä, saa aikaan hermostunutta ulinaa eikä lopulta juurikaan vaikuta vedenlaatuun varsinkaan positiivisesti.
Jotkut kirjailijat ojentavat toisiaan lehtien palstoilla, toiset tekevät sen ”ovelammin” omien kirjojensa sivuilla. Se on hyvin viihdyttävää, totta kai, mutta onko se kumminkin melko uncool? Valitettavasti on. Ylipäätään kirjallinen omien aikalaisten ruotiminen on vähän niin ja näin. Miettikää nyt vaikka Danten Jumalaista näytelmää. Kuinka relevantilta se infernaalinen namedroppailu tuntuu nyt muutama sata vuotta myöhemmin? Niinpä.
Yksin omien ajatusrakennelmiensa kanssa nyhrätessä turhautumisen tunteelle ei tietenkään voi mitään. Tai voi sille sen, että tekee jotain järkevää tai nautinnollista, mutta kuka jaksaa sellaista koko ajan. Turhautumisesta seuraa helposti aggressio. Vihassa sinänsä ei ole mitään pahaa, mikäli sen osaa valjastaa viisaasti, mutta sellaiseen pystyy vain pitkällä ja kurinalaisella harjoituksella. On valitettavan tyypillistä, jos toki ymmärrettävääkin, suunnata viha, eli heittaaminen niin kuin sanotaan, lähellä olevaan maaliin, koska siihen saattaa vaikka vahingossa osua. Lukijoita, kustantajaa, mediaa tai oman uran mahdollistajia ei kuitenkaan välttämättä uskalla uhmata, koska siitä voi seurata ikävyyksiä. Niinpä monelle tulee mieleen suunnata aggressio muihin kirjailijoihin ja heidän tekeleisiinsä. Tätä saatetaan naamioida kriittisyydellä kirjoja kohtaan, mutta oikeasti siinä on kyse siitä, että kollega vituttaa siksi, että se on saanut jotain, mitä minä en ole saanut.
Mutta. Jos kysyt kirjailijalta, onko hän saanut enemmän kuin joku muu tai edes tarpeeksi, hän ei todellakaan myönnä. Aina joku muu on saanut enemmän. Aina. Kirjailijalle ei riitä mikään. Aivan jokaisen kirjailijan mielestä toisen saama enempi huomio on aiheetonta tai vähintään liioiteltua. Se huomionsaaja ajattelee samoin jostakusta toisesta. Jos tämä ei pidä paikkaansa yhtenä päivänä, kyllä se jo seuraavana pitää.
Niinpä on lohdullista pitää mielessä tämä: kukaan ei ole tyytyväinen. Ei siis kannata kadehtia. Varsinkaan ei kannata kääntää kateutta vihamielisyydeksi, vaikka se onkin mukavampi tunne.
Resurssiaggressiivisen kirjailijan kouluttamisessa on tärkeintä se, että kirjailija saa aina jonkin palkinnon, vaikkei saisi sitä palkintoa, jonka juuri sillä hetkellä haluaa. Aggressio on hyvä oppia tunnistamaan jo varhaisista merkeistä, jotta sen eskaloitumista voi ennaltaehkäistä.
Miksi vihailu sitten ei kannata, saatat kysyä. Sehän on mitä viihdyttävin tuntemus ja sitä paitsi on niin ihanaa puhua paskaa jostain oikein ärsyttävästä tyypistä, joka ei ehkä oikeasti ole kovin ärsyttävä, mutta on kiva leikkiä jonkun toisen kanssa, että se olisi oikeasti ärsyttävä, niin molemmat voivat kieltää kateutensa. No, ensinnäkään se ei ole kovin rehellistä. Jos haluamme tavoitella totuutta, niin kuin meidän tulisi, emme voi olla epärehellisiä itsellemme. Harmi!
Entäpä minä itse? Mitkä ovat vaikutteet näiden lauseiden takana? Ettei tämä vain olisi niin moneen otteeseen laskostettua aggressiota, että sitä erehtyy itsekin luulemaan joksikin söpömmäksi? Voihan se olla, että vain kuvittelen motiivini katharttisiksi ja kätken muita kohtaan tuntemani vihan, kateuden ja halveksunnan itseironian kaiken peittävään kaapuun.
Vilpittömästi: milloinkaan en ole tuntenut niin paljon sympatiaa ja hellyyttä kollegoitani kohtaan kuin tänä syksynä. Tämä kaikki tulee rakkaudellisesta kammiostani. Ja kun puhun sinusta, puhun minusta. Me olemme yhtä.
Kukaan muu maailman ihminen kuin toinen kirjailija ei usko, että teet kovasti töitä silloin kun makaat sängyssä läppäri sylissäsi, käsi karkkipussissa tai jossain vielä arveluttavammassa paikassa ja tuijotat tyhjyyteen. Pidä tämä mielessä aina.