Laura Gustafsson

Lokakuu kului lähinnä sairastaessa ja sairaita lapsia hoivatessa. Kaamea kuukausi, ainakin työn näkökulmasta. Palasin kirjan pariin vasta kun kuu veteli jo viimeisiään. Kerrankin maltoin ensin lukea koko käsikirjoituksen ja tehdä vain pieniä huomioita marginaaliin. Tekstin lukemisen jälkeen epävarma ja hermoileva oloni hieman helpotti. Alkoi tuntua siltä, että tämähän toimii. Joskin kyseessä on ehdottomasti ilkein romaanini. Konekivääritulitusta, välissä pieniä lataustaukoja, sitten vedetään taas. Se ei ole kirja, jota kukaan haluaisi. Mutta se on kirja, jonka kaikki ansaitsevat.

Syksyn ensimmäinen apurahapäätös saapui, se oli negatiivinen. Huolestuttaa, koska kyseinen säätiö on aikaisemmin tukenut minua toisin kuin ne kaksi, joilta vielä päätöstä odotellaan. Taikella olisi nyt kohdeapurahahaku päällä. Sitä voi saada about 4000 euroa. Mutta hintana on se, että ei voi hakea samaan projektiin muuta rahoitusta Taikelta. Eli jos hakisin ja saisin touhutonnit seuraavaan kirjaan, en voisi ensi vuonna hakea taiteilija-apurahaa vuodelle 2024, koska silloinhan teen yhä sitä samaa kirjaa. Ei sillä, että kummankaan saaminen olisi mitenkään varmaa, todellakaan. Ensi vuoden rahoitukseni on: kaksi kuukautta työskentelyapurahaa Huorasadun sarjakässärin kehittelyyn ja se, mitä saan uuden romaanin äänikirjaksi lukemisesta (muistaakseni 200 euroa valmiilta tunnilta). No, something’s got to give.

Kärsin tänä vuonna yllättävän isosta kirjamessu-fomosta. Silloin kun edellinen kirjani ilmestyi, messut peruttiin. Olin jotenkin niin tympääntynyt kaikkeen, että se sopi minulle hyvin. Nyt mulla ei tietenkään ollut syytäkään olla mitään missään, mutta silti tuli vähän ärsyttävä olo. Ja sitten ärsytti se, että on niin pikkumainen, että ärsyttää, koska oikeasti ei ole mitään syytä ärsyttää. Kivaa oli se, että pääsin haastattelemaan Elisa Aaltolaa Varjokirjamessuille. Ihana tapahtuma, saa käyttää vaikka koko tunnin keskusteluun (en edes muistanut, että voisi pyytää kysymyksiä tai kommentteja yleisöltä). Haastattelen Elisaa uudestaan Rosebudin Sivullisessa lauantaina 26.11. klo 14. Elisa on upea puhuja, born to mesmer.

Eräs kollega, jota en ennestään kovin hyvin tuntenut, pyysi minua kanssaan kirjeenvaihtoon. En voi kertoa asiasta vielä enempää, mutta sen verran vihjaan, että tämä muistuttaa makaaberia joulukalenteria. En tiedä vielä, tulemmeko avaamaan kirjeenvaihtoa julkiseksi tai tekemään siitä jonkinlaista yhteenvetoa, mutta varmasti se tulee vaikuttamaan ainakin omaan kirjoittamiseeni.

Sain vanhalta kustantajaltani viestin, että Kirjavarastolla on liikaa kappaleita teoksistani ja ne tuhotaan. Hetken aikaa harkitsin jokusen kirjalaatikon tilaamista. Luulen, että minulle tulee kuitenkin halvemmaksi ostaa muutama kirja vaikka ensi vuoden messujen alelaarista. Jos koen niitä tarvitsevani. Tuhlaaminen on synti, nämä tilanteet pitäisi ennaltaehkäistä, tehdä mieluummin pienempi painos ja tilata lisää, jos on tarpeen. Mutta tiedän toki, että se ei ole aikaisemmin ollut välttämättä kustannustehokkain vaihtoehto. Kiva tietenkin, että kirjoihini on uskottu. Ei niitä varmaan ole helppo myydä. Eivät ole mitään hyvän mielen tarinoita.

Olen koko viikon yskinyt, ulkoillut muusani kanssa ja käynyt romaanikässäriä läpi täikammalla: siirrellyt kappaleita, muokannut lauseita kauniimmiksi, poistellut ylimääräistä. Vähän alkaa väsyttää. Olisi kiva heittää joku pirtsakka loppukaneetti, mutta ei ole. Tänään tein laadunvalvontaa ja kuuntelin Syndikaatin Muoti-jakson. Omasta mielestäni se oli hulvaton. Emilian kanssa podcastaamisessa on jotain samaa kuin siinä kun lapsena nauhoitti kasetille jotain sekoilua kavereiden kanssa. Aikuisuus on siistiä kun voi tehdä samat jutut kuin kersana mutta isommassa mittakaavassa ja ennen kaikkea kutsua sitä työksi.