Laura Gustafsson

Koneen säätiön apurahapäätökset saapuivat. Tuhansien lajitovereideni tavoin en saanut apurahaa. Ensin iski vitutus ja huolestus, mutta tunteeseen sekoittui pian innostusta: tämähän tarkoittaa, että minun täytyy keksiä jotain aivan muuta! Haluan kyllä kirjoittaa kirjan, johon olen hakenut rahoitusta, mutta onhan hieman tylsää, jos kaikki menee ennakoidulla tavalla. Tämän ajatusrakennelman hahmottaminen auttoi minua ymmärtämään itseäni laajemminkin. Hra T on tunnetusti ollut järkyttynyt siitä, että en aloita kirjojen tekemistä sisällysluettelosta. Olen sanonut, että eihän minun sitten olisi enää mitään mieltä käyttää aikaa kirjoittamiseen jos jo tietäisin, mitä tulee tapahtumaan ja mihin homma päättyy. Sama logiikka pätee yleisemminkin: en halua suunnitella elämääni, koska olisi tylsää tietää, mitä tulee tapahtumaan. Kuulin, että tällaisella metodilla kirjoittaa myös Sayaka Murata, jonka erinomaisen Maan asukit -romaanin juuri luin (mainio käännös Raisa Porrasmaan käsialaa). Olen varma, että jos Murata olisi suunnitellut teostaan etukäteen, siellä ei olisi päädytty valmistamaan hapanimelää miestä soijassa haudutettuna, ja kirjasta olisi saattanut tulla aivan keskinkertainen.

Lähetin kässärin FINAL-version kustannustoimittajalle. Olen käyttänyt viimeistelyyn ja hiomiseen suhteettomasti aikaa siihen nähden, miten kauan ”varsinaisen tekstin” kirjoittamiseen kului. Erikoista kyllä, en yhtään tiedä, miten kollegat toimivat. Luulisi, että tuollaisesta olisi helppo keskustella heidän kanssaan. Miksi en ole tullut kysyneeksi? Ikään kuin kaunokirjoittaminen olisi jotain salatiedettä ja toteutuisi hämäryyden verhon peitossa. Siis niin paksun verhon, ettei kirjoittaja itsekään tiedä, mitä hittoa siellä tapahtuu. No, on minulla kieltämättä joskus tuollainenkin olo. Olen miettinyt, kuka olen kun kirjoitan. Kun on tämä dissosiaatio ja monenlaisia minätiloja. On mahdollista, että kirjoittaessa minulla tapahtuu integraatio, kirjoittaessa olen paikassa, jossa eri minätilat toimivat yhdessä ja samanaikaisesti ja jopa jollain tavalla yhteydessä toisiinsa (siksi lopputulos on mitä on). En tiedä, liittyykö tämä jotenkin siihen, että en ikinä muista paljoakaan hetkistä, jolloin kirjoitan. Voi myös olla, että en muista niitä, koska niissä ei ole mitään kiinnostavaa eikä ihmeellistä. Viime aikoina olen pohdiskellut, että saatan olla enemmän sekaisin kuin olen kuvitellut. Asia ei haittaa minua, mutta hyvähän sellainen on tiedostaa. Toinen mahdollisuus on, etten enää piittaa paljoakaan mistään tyhjänpäiväisestä. Näitä vaihtoehtojahan voi olla ulkopuolelta hankala erottaa toisistaan.

Tässä vaiheessa omaa työprosessia tulee kiinnittäneeksi huomiota siihen, mikäli muiden kirjoittamissa romaaneissa on jotain samaa kuin omassa (josta seuraa kauhu, että ensinnäkään en ole keksinyt mitään uutta ja toisekseen, nyt kaikki huomaavat, että olen vaivainen plagiaattori). Aloin lukea Heikki Kännön Ihmishämärää (ehdin sivulle 109 kun kirja piti palauttaa). Hermostuin valtavasti kun romaanissa esiintyi Descartes-niminen koira. Nyt kaikki luulevat, että minä nimesin koirapäähenkilöni Epikurooksi siksi, että Kännö oli antanut koirasivuhenkilölleen filosofin nimen!!! Kaikki!!! Eikä kukaan arvosta kirjaani, koska se on ilmeinen kopio Kännön kirjasta, jota on jo arvostettu. (Minä todella ajattelin nämä ajatukset.) Nyt kerron, että kyseessä on puhdas yhteensattuma, vaikka sitä voikin olla miltei mahdoton uskoa. Kaikki nimet putkahtavat päähäni sattumanvaraisesti. Epikuros oli hauska nimi, koska se on niin typerä nimi. Ihmiset usein antavat koirilleen typeriä nimiä. Olisi harvinaisen epäkäytännöllistä joutua kutsumaan jotakuta Epikurooksi. (Kyllä minä mietin myöskin epikurolaisuutta ja joo, se liittyy asiaan.) Kun luin tekstiä Voiko?-hankkeen tapahtumassa, yksi kuulija sanoi, että ei voi olla ajattelematta, että koira on ”epic uros”. Se oli mahtavaa, koin valinneeni intuitiivisesti oikean nimen. Haluaisinpa tietää Heikki Kännön perustelut, hmm! Descartes on tietysti loistava nimi koirahenkilölle, jos ei ota lukuun sitä, että tuo länsimaisen ajatteluhistorian (mikä oksymoron!) kusipäisin ja ehkä vahingollisin ihminen leikkeli auki eläviä, tajuissaan olevia koiria. Vai onko se loistava nimi juuri siksi, en tiedä. (Onko tosiaan niin, että pidän tätä tyyppiä vahingollisempana kuin esim. ydinpommin keksijää? Descarteshan oli vain vetelys, joka kirjoitteli älyvapaita juttuja siitä, miten hänestä tuntuu, että hän on vähän ”distinkti” ruumiistaan? Toisaalta, ydinpommin keksijä ymmärsi sentään hävetä tekosiaan, Descartesista seurasi 500 vuotta helvettiä kaikille.)

Toinen kirja, jossa vähemmän yllättävästi oli yhtäläisyyksiä, oli Karen Joy Fowlerin Olimme ihan suunniltamme, jota minulle suositteli Mika valittaessani, ettei eläinkysymystä pahemmin aikuisten kaunokirjallisuudessa pohdiskella. Hassusti kirjassa mainittiin eräs sama tapaus, josta minullakin on anekdootti, mutta asia kerrottiin aivan eri tavalla. Voi olla, että omat faktani eivät ole kunnossa, selvästi olen käyttänyt ainakin eri lähdettä kuin Fowler. Sillä ei sinänsä ole mitään väliä, koska romaanit eivät ole tietokirjoja eikä kenenkään pidä niin kuvitella. Toinen kohta oli tämä:

Lowell sanoi: ”Eläinten loputon ja mittaamaton kärsimys on maailman polttoainetta. Ihmiset tietävät sen mutta eivät piittaa mistään, mitä eivät näe. Jos ne pakotetaan katsomaan, ne kyllä piittaavat mutta vihaavat pakottajaa.”

Sitaatin loppuosa on läsnä omassa kirjassani vähän koko ajan, mutta tuo alku. Yritin moneen kohtaan tunkea mukaan ajatusta siitä, miten tämän kulttuurin energia konkreettisesti tulee kärsivistä eläinkehoista. Viimeinen poistamani variaatio tästä kuului muodossa: ”Kaupungin suonissa virtaava energia on imetty väkivaltaisesti kuolleiden eläinten kehoista.” Päädyin siihen, että en sanallista asiaa, koska sen pitäisi tulla selväksi rivien välistä. Ja se on sitä paitsi jotain, mitä ei pysty jollain aforismilla lukijalle teroittamaan, jos ei hän sitä jo valmiiksi ymmärrä. Kuten kaikki tärkeä.

Otavan juhlissa juttelin erään kollegan kanssa. Hän sanoi, että hänellä on hyvä fiilis kirjani suhteen. Olin siitä todella otettu, koska hän on aika usein oikeassa. Joskus jokin tuollainen satunnainen heitto rauhoittaa, mutta kokonaisvaltaisempi vakuuttelu todellakaan ei. Koska esim: ajattelen vieläkin, että ehkä minun pitäisi sittenkin viimeistellä kirjaa vielä jonkin verran. Mutta jos siihen ryhdyn, niin ennen pitkää ollaan tilanteessa, että siellä käytetään ovesta synonyymia uksi. Siinä vaiheessa kun romaanissa sanotaan uksi, hinkkaaminen on mennyt liian pitkälle. Hra T ei edes tiennyt, mikä on uksi. Haha, ja hän nauraa minulle kun puhun pommeista (hän on aikanaan kouluttautunut pomminrakentajaksi Suomen kansan veromarkoilla).

Joulukuussa saatiin vihdoin Helsinkiin näytteille Paavon (feat Terike ja minä) elokuva Nimetön (Elossa). Oikeutta eläimille julkaisi vuonna 2022 kuvattua dokumentaatiota kotimaisilta sikatiloilta. Kuvat esitettiin yhdessä Häiriköt päämajan OK-vastamainoksen, Pilvi Hyvärin tilataideteoksen ja Paavon videotyön kanssa Sikala Showroom -näyttelyssä. Näyttelyn jälkeen piti käydä palauttamassa Tuulispäähän sieltä lainattu porsitushäkki (on siellä museointitarkoituksia varten), joten sain vihdoin vierailla tuossa ihanassa paikassa. Ehdin lisätä visiitin annin kirjaankin: en ollut pystynyt kuvittelemaan, miten suuria härät voivat olla, todellista megafaunaa. Ja kalkkunoita en ollut ikinä kohdannutkaan. Tai sinikettua!

Jälleen vuosi apurahataiteilijuutta takana. Tavallaan olisi mukavaa ruikuttaa siitä, että miten voi olla, ettei ole tietoa seuraavasta apurahasta ja eikö työtäni voitaisi hiukan arvostaa yhyhyy. Mutta jotenkin en pysty. On niin käsittämätön ihme, että olen voinut elää tällä tavalla. Koen jatkuvasti, että olen päässyt pakoon jotain kamalaa, johon suuri osa ihmisistä pakotetaan. En tiedä, miten kauan voin piileskellä ja millä oikeudella juuri minä saan elää tällaista poikkeuselämää. Eihän siinä ole mitään järkeä! Tai siis tavallaan on, koska uskon, että kirjojani kyllä tarvitaan (johonkin), vaikkei välttämättä niinkään haluta. Viimeistään sitten kun sivilisaatiomme on romahtanut ja sen jäänteitä löydetään ja JOS löytäjät pystyvät lukemaan jälkeenjääneitä kirjoituksiamme, niin kyllä minusta on tärkeää, että joukossa on minun tekeleitäni. Uskoisin kuitenkin, että olen varsin hyvin nähnyt tämän maailman sellaisena kuin se on. Hyvää tulevaisuutta kaikille!