Koska en ole työterveyshuollon piirissä, määräsin itse itselleni sairaslomaa. Olen ollut vain kerran aikaisemmin saikulla. Se johtui pitkittyneestä flunssasta. Sanoin lääkärille, että selvä juttu, käyn vaan pitämässä yhden luennon ja sitten voin lepäillä. Lääkäri kysyi, ymmärränkö, mitä sairasloma tarkoittaa. Selvästikään en. Tämä oli siis joskus back in a day kun ihmiset menivät räkätaudissa ja kuumeessa opettamaan ja bodypumppiin.

Käsikirjoitus oli kustannustoimittajalla kuun puoleenväliin saakka. Se oli ihanaa, elin kuin pellossa ja pyöriskelin omissa draamoissani (mikä tosin ei ollut aivan niin ihanaa). En ole vieläkään raottanut kässäripinkkaa (sain sen analogisena versiona, siis niinku paperilla). Huomasin odottavani mielipidettä kirjanraakileesta. Palaute oli kuitenkin lähinnä teknistä, mikä tietenkin onkin verrattoman paljon hyödyllisempää. Kustannustoimittajani myös keksi kirjalle nimen, koska en kerta kaikkiaan kyennyt siihen omin voimin. Minä keksin alaotsikon. Olen ollut harvinaisen päättämätön kaiken kirjaan liittyvän suhteen. Vain varsinaisesta sisällöstä olen jokseenkin yksimielinen itseni kanssa.

Tällä hetkellä kirjan kansi on tilauksessa. Kustannustoimittaja täytti lomakkeen, johon oli kirjattu lähinnä ei-tällaista-eikä-varsinkaan-tällaista-toiveeni. Niitäkin pyöriteltiin edestakaisin, kunnes saimme nerokkaan yhdistelmäidean. Oli mahtavaa, että mun ei tarvinnut itse kirjoittaa kuvausta siitä, mistä kirjassa on kysymys. Se oli toki myös hyvin käytännöllistä, koska olisin itse luultavimmin lähtenyt laukalle ja selostanut teoksen ideologisia ja filosofisia lähtökohtia, koska ei tää juoni oo tärkee eikä nää henkilöt, tajuuttekste.

Takakansi-podcastaaja Marko ja minä. Bobby ei päässyt kuvaan, koska työnsi kielen nenääni.

Vierailin Takakansi-podcastissa. Onpa aivan mahtavaa, että on ihmisiä, jotka tosissaan edistävät kirjallisuutta ja lukemista. Suosittelen lämpimästi paitsi podia, niin myös vierailua Kulttuurikahvila Arkikullassa, mikäli Hyvinkäälle päätyy. Mukana matkassa oli muusani Bobby, jonka kautta pääsinkin hyvin uuden kirjan aiheisiin. Olisi tavallaan ollut järkevää puhua jo olemassa olevista kirjoista eikä jostain, joka on saatavilla vasta 10 kuukauden kuluttua, mutta omista teoksista on pakko luopua siinä vaiheessa kun ne irtaantuvat itsestä eikä niitä sitten enää kovin paljon sen jälkeen ole niin jännittävää pohtia.

Kävin uuden kustantamon juhlissa sekä myös Kirjailijaliiton syntymäpäivillä. Näyttää siltä, että ihmiset ovat siirtyilleet viime aikoina paljon eri talojen välillä. Tai ehken vain ole aiemmin kiinnittänyt asiaan huomiota. Huomaan olevani vähän varovainen sen suhteen, mitä sanon mistäkin. Se on epämiellyttävää eikä oikein sovi minulle, tuntuu teeskentelyltä ja hienostelulta. Toki toisinaan voisin opetella myös filtterin käyttöä: esim. äänitimme juuri uusia Syndikaatin jaksoja ja sanoin taas aivan kaiken. Niitä sanomisia sitten kahdelta yöllä ryhdyin märehtimään.

Kirjailijat at Otava-konserni be like:

Joka tapauksessa. Oli kivaa tavata pitkästä aikaa kirjaihmisiä. Tietenkin kaikki sellainen on aina myös hirveän ahdistavaa: mikä ton tyypin nimi olikaan, mistä me tunnetaan vai tunnetaanko me, no toi on niin kuuluisa, että se ei kyllä muista mua, pitääkö onnitella uudesta kirjasta vai jostain muusta, saiko tuo juuri jonkun palkinnon vai onko siitä jo viisi vuotta ja oliko se sittenkin joku toinen (aina kannattaa varmuuden vuoksi onnitella), tämä kirjoitti mielenkiintoisen kirjan, mutta en ole ehtinyt lukea ja tuon kirjan juuri luin ja tykkäsinkin, mutta en muista edes nimeä, ei apua tuo on tuo, voiko vitsailla alkoholilla vai onko tämä juuri selviytynyt deekikseltä, ai kiva oot lukenut mun tuotantoa mutta mä oon niin vitun itsekeskeinen, etten ole lukenut sulta mitään, ei en juo samasta pullosta kuin sinä (”mutta mieti, voisit saada syfiliksen ja susta voisi tulla kuuluisa kirjailija”). Ja keskustelut alkavat joko: ”Moi mitä kuuluu?” ”Ahdistaa niin vitusti.” Tai: ”Moi mitä kuuluu?” ”Ihan… mmm. Joo-o. Siis tosi! Mitä sulle?” (90 prosenttia muista ihmisistä käy läpi aivan samoja ajatuksia. Luullakseni.) Sitten pieni paniikkikohtaus ja seuraavaksi paikataan kaverin vetskariturman kokenut mekko nitojalla.

Maaria Päivisen kanssa vessassa.

Voi olla, etten edelleenkään ole täysin hahmottanut sairasloman ideaa. Olen nimittäin käyttänyt tätä niin sanottua vapaa-aikaa materiaalin lukemiseen. Mulla on samanaikaisesti kesken Elisa Aaltolan Esseitä eläimistä, Suvi Auvisen Lihan loppu ja Lina Gustafssonin Eläinlääkärinä teurastamossa. Ei mitään super cheerful. Elisan kirja on kyllä aivan käsittämättömän hieno siinä, miten se yhdistää kaunokirjalliset keinot (paluu tiettyihin keskuskuviin, kuten irtileikattuun lehmän päähän, ajatukseen kirkuvasta lapsesta), poleemisen mutta kattavasti perustellun pamflettityylin ja moraaliin ja psyykeen kytkeytyvän tieteellisemmän tekstin. Lihan loppu puolestaan on varsin optimistinen teos, sitä olen pystynyt lukemaan jopa nukkumaan mennessä. Eläinten kasvattaminen lihaksi tulee loppumaan, koska sen on pakko loppua. Ei ole olemassa sellaista tulevaisuudenvisiota, jossa se touhu voisi jatkua kovin pitkään. Se ei kuitenkaan kauheasti lohduta kun lukee esim. juuri tuota Eläinlääkärinä teurastamossa, jossa Lina Gustafsson kirjoittaa seikkaperäisesti siitä, mitä näki työskennellessään ruotsalaisissa teurastamoissa paikallisen Elintarvikeviraston tarkastuseläinlääkärinä. Hänen todistamansa kauhut ovat toteutuneet yhden maailman edistyksellisimmän eläinsuojelulain puitteissa ja suhteellisen pienen volyymin tuhoamislaitoksessa. Kahdelta yöllä herätessään voi sitten sitäkin miettiä, millaista on Jenkeissä, Kiinassa, Tanskassa, Espanjassa.

Vastapainona dokumentaariselle kauhukirjallisuudelle ilakoin runoudella. Haastattelin Daniil Kozlovia, eli Susinukke Kosolaa. Daniililta opin, että runoja ei tarvitse yrittää tulkita ja ymmärtää, voi ihan vapautuneesti leikkiä ja fiilistellä niiden parissa. (Tein haastattelun juuri niin kuin suunnittelinkin, eli litteroin keskustelun hyvin pitkälti sellaisenaan. Se löytyy tulevasta Le Monde Diplomatiquen kirjallisuusliitteestä.)

Toimisto.