Kuu alkoi sairastavalla lapsella, joka sai rajattoman ruuduajan ja päätti käyttää sen aloittamalla uudestaan alusta She-Ra – Mahdin prinsessat, jonka kaikki tuotantokaudet (5 kautta, 52 jaksoa) olemme katsoneet kolmesti aikaisemmin. Se on niin helvetin hyvä sarja. Vaikka ytimeksi nousee Adoran ja Catran suhde, kaikki muutkin hahmot (joita on valtava määrä) on kirjoitettu huolella ja he saavat omat kaarensa, jotka ovat yhtä mielenkiintoisia kuin pääparin. Olen mieltynyt suomalaisiin ääninäyttelijöihin, jotka ovat niiiin paljon monipuolisempia kuin omassa lapsuudessani, mutta en malta odottaa, milloin lapsi haluaa katsoa sarjan alkukielellä. Mehän anyways tiedetään jo, mitä ne puhuvat. Ehkä sitten viides kierros.
Catra ja Adora Netflixissä.
Ehkä yllätän kaikki ja kirjoitan itsekin eheitä kaaria (tai ylipäätään kaaria) henkilöhahmoilleni. Sivuhenkilöitä on aika paljon. En ole koskaan kirjoittanut tarkasti määritellystä skenestä, josta tiedän hyvin paljon. (Pohjankin kirjoitin itsestäni, josta en vieläkään tiedä juuri mitään.) Tästä tulee a) rajaamisvaikeuksia ja b) kiusallisuutta, kun ihmiset väkisinkin uskovat tunnistavansa itsensä. Jälkimmäiseen ajattelin reagoi disclaimerilla, että mikään ei ole totta, mutta kaikki on totta. Niin kuin fiktiossa aina. Sillä fiktiohan on valemuistoja, haaveita, enemmän tai vähemmän piilotettua agendaa, alitajunnan päästöjä, ikuisuuslainaan jääneitä juttuja, varastettua tavaraa ja ripaus silkkaa kusetusta.
On paikoin haastavaa kirjoittaa romaania, jonka elementit perustuvat niin voimakkaasti tosimaailmaan. Ensinnäkin on toisenlajisten eläinten riistäminen: miten kertoa siitä ilman, että muljahtaa infodumppauksen epäkiinnostavalle väylälle. Toisaalta luulisi, että ihmisillä nykyään on jo perustiedot hallussa. Siitä tykkäsin siinä Sailan Eläinoikeusjutussakin: varmaan on ollut kiusaus lisätä informaatiota eläintuotannosta, mutta on päätetty käyttää elokuvallisia keinoja, kuvan voimaa. En usko, että esim. numeroiden luettelemisella olisi juuri mitään vaikutusta. Ihmiset tajuavat numerot yhdestä sataan, sen jälkeen menee sumeaksi. Btw, maailmassa tapettiin muutaman vuoden takaisten laskelmien perusteella 2 biljoonaa kalaa vuodessa. Kaksi vitun biljoonaa. Luku on karkea arvio, koska kalat tilastoidaan painon, ei yksilömäärän perusteella.
Toinen ongelma ovat sitten ihmishahmot ja yritys kytkeä heidät irti tosimaailman verrokeistaan. Mutta ei mennä tähän nyt.
Runeberg – ketä vittu kiinnostaa. Kuka edes on koskaan lukenut, mitä kumpikaan pariskunnasta kirjoitti. No minä olen lukenut Vänrikki Stoolini kyllä (kertookohan jengi ulkomailla, että we have this national treasure called Vänrik Stool). Eikö olisi freessimpää päivittää vaikka Eeva-Liisa Manner kansallisrunoilijaksi. Tai Eeva Kilpi, hän asuu Suomessa, kirjoittaa suomeksi ja on esim. elänyt silloin kun Suomi on ollut Suomi. Kilven tyyli on ehkä myös suuren yleisön ymmärrettävissä. Joku Parnasson lukijakirjeissä juuri valitti, että pitääkö kirjailijoiden käyttää ulkomaankielisiä sanoja ja muutenkin vaikeaa kieltä, suomea suomalaisille saatana. Siinähän sitten tavailet Manneria, lol. Ei mutta oikeasti, ymmärrän ja tunnustan tiettyyn pisteeseen asti saavutettavuuden tärkeyden kirjallisessa sisällössä. Ihmiset on varustettu erilaisilla kielitaidoilla ja kognitiivisilla kyvyillä. Mutta entä sitten sivistystaso? Pitäisikö ottaa lähtökohdaksi peruskoulun tarjoama yleissivistys vai saako edetä lukioon saakka? Varmasti jokaiselle löytyy luettavaa eikä kaikkien tarvi tajuta kaikkea. Minäkään en tykkää lukea esim. Wittgensteinia, koska en ymmärrä siitä mitään enkä toisaalta usko, että se voisi tarjota minulle mitään järisyttävää, vaikka ponnistelisinkin ymmärtääkseni. (Muuten: ala-asteella opetetaan nykyään aivan helvetin vaikeita asioita, meidän 10-vuotias tietää merkittävästi enemmän vaikkapa fysiikan ja kemian ilmiöistä kuin minä, vaikka kirjoja siellä ei luetakaan. Lapset ovat käytännössä lähes lukutaidottomia, mutta tajuavat kyllä muista asioista.)
Hesarissa oli taas sellainen ”asiantuntija paljastaa, mitkä 17 merkkiä kertovat sinun olevan tunne-elämältäsi häiriintynyt”. Jätettyäni lukematta artikkelin ja skipattuani suoraan testiin, jonka perusteella en ollut tunne impaired, tajusin, miten paljon inhoan omista tunteistani puhumista. En siksi, etten haluaisi tms. Niissä ei vaan ole mitään puhuttavaa. Tämä varmasti näkyy myös romaanihenkilöissäni ja heidän tunne-elämässään. Koska tunteista on vittumaista puhua, keskustelimme niistä myös minun ja Emilia Kukkalan uudessa Syndikaatti-podcastissa.
Kukkala ja Gustafsson Voiman studiolla, kuvasi (tietenkin) Nauska
Laulunopettaja kehotti tutkailemaan tunteita. Minun piti laulaa Hurt jollain tietyllä tunteella. En muistanut, mitä tunteita on olemassa. Katsoimme 104 tunteen listaa. Tunnistan tietysti siihen kirjatut asiat, mutta olen aina ajatellut useimpia niistä toimintana, en tunteena. Laulunopettaja puhui jälleen radikaalista rehellisyydestä. Se on sitä, että tunnistaa, tekeekö asioita pelosta vai rakkaudesta: siksi, että haluaa, vai siksi, että muut odottavat. Tämä laulujuttu on oikeastaan ainoa asia, jota teen vain siksi, että se on kivaa.
Yritin kuunnella äänikirjaa. Se oli kauheaa. Ääneen luetut kirjat tuovat varmaan suurta iloa monille ja ovat loistojuttu näkövammaisille (Celia onkin niitä jo pitkään ja laadukkaasti tehnyt ja kirjoista on myös asialliset tilitykset saatu). Mutta ääneen luetun kirjan kuunteleminen ei ole lukemista eikä sitä missään nimessä pitäisi sellaiseksi kutsua. Sillä ei nimittäin ole lukutaidon kanssa paljoakaan tekemistä. Varsinkin jos kirjoja kuunnellaan kaiken muun touhuamisen ohessa, jolloin kuulija tuskin ymmärtää kuulemastaan puoliakaan. Uskon lukutaidon olevan niitä harvoja asioita, jotka mahdollistavat demokratian toimimisen edes nykyisessä määrin. Lukutaidottomuutta on kautta aikojen käytetty hyväksi väestön hallinnassa, ja toisaalta lukutaito on ollut se, joka voi joukkoja nostaa kurjuudesta. Ja syvästi inhoan kulttuuria, jossa kirjoja ”luetaan” jossain kauppareissulla. Sitä varten on podcastit.
Tämän sanottuani huomautan, että haluaisin itse lukea romaanini äänikirjoiksi. Jos ja ilmeisesti kun tämä tapa kuluttaa kirjoja on jo varsin vakiintunut, olisi kohtuullista, että kirjailija tulkitsisi itse tekeleensä. Ymmärrän tietty sen, että monet eivät halua. Tuntikausia rasittavaa ylimääräistä työtä, josta ei varmaan edes makseta, jos lukee omaa kirjaa. En ole itsekään varma, saanko äänenkäyttöäni kehitettyä sille tasolle, että tämä olisi järkevä vaihtoehto.
Jäin pitkäksi aikaa jumiin yhteen romaanini kohtaan. Monta päivää rynkytin parin sivun mittaista pätkää. Tekee mieli jo tässä vaiheessa muokata tekstiä mahdollisimman hyväksi, vaikka kokonaismassasta puuttuu iso siivu. Ekan version olisi määrä olla kustannustoimittajalla vapun jälkeen. Ja koska en ole ennen tehnyt hänen kanssaan töitä, haluan tietysti, että hän ei joudu epäilemään nerokkuuttani. Mutta kyllähän siinä sitten epäilyksiä herää, jos lukee jotain sairasta räpellystä, jossa toistetaan sanaa visva.
Olen pystynyt kirjoittamaan lähinnä joka toinen viikko, eli silloin kun lapset eivät ole meillä. Lapsiviikkoina aikaa ei vain jää. Koiran ulkoiluttamisen jälkeen syön lounaan ja hoidan kaikenlaista silppua. Jos haluaa ehtiä urheilemaan, niin siinäpä se päivä sitten onkin. En ymmärrä, miten ihmiset handlaavat tällaiset asiat normatiivisissa perheyhtälöissä. Tietty jos on normaalit työajat ja -paikka, niin vaihtoehtoja ei ole. Hiihtolomaviikko meni aivan penkin alle, olin niin väsynyt, etten jaksanut keksiä lapsillekaan mitään hauskaa. Kieltäydyin vielä vikana päivänä lähtemästä uimahalliin, koska ajatus bussi-metro-pendelöinnistä ja kahluualtaassa hytisemisestä oli saatanallinen. Ehkä autolliset ihmiset ovat kivempia vanhempia. Ehkä hyväverenkiertoiset ihmiset ovat kivempia vanhempia. Loman kohokohta (ainakin itselleni) oli se kun lapset laskivat suksilla mäkeä ja Paavo tarkkaili heitä. Ymmärsin, miksi isäni muistelee vieläkin lapsuuteni mäenlaskuhetkiä.
Paavon Saparomäessä
Sain lukea erään eläinteollisuuteen liittyvän käsikirjoituksen, joka on sukua Eveliina Lundqvistin Salaiselle päiväkirjalle ja Lina Gustafssonin Eläinlääkärinä teurastamossa -kirjalle, mutta tuo mukaan vielä täysin uuden näkökulman. Toivottavasti teos löytää arvoisensa kustantamon.
Tapasin pitkästä aikaa kollegoita, se oli ihanampaa kuin muistinkaan. Ote keskustelusta: ”Se [eräs kirjailija] on aika fiksu.” [Minä, ilman ironiaa:] ”Mä oon ajatellut, että kirjailijat ovat aina fiksuja.” [Muut nauravat.] Kirjailijat ovat erikoisihmisiä, aivan ihmeellisen ristiriitaisia persoonia, aika introvertteja ja ujoja mutta samanaikaisesti levittävät alitajuntansa koko maailman tulkittavaksi. Se on viehättävää. Istuvat juhlissa hiljaa nurkassa huikean sisäisen maailmansa kanssa ja kun siihen menee virittelemään keskustelua, ensin tulee ehkä jotain nokkavan kuulosta tai äkkiväärää, mutta jos oma huumori riittää, kohtaaminen on palkitseva. Kirjailijoiden omissa juhlissa tällaista ei tietenkään tapahdu. Kaikilla on muita jännittävämpi oma sisäinen maailma, joten voidaan keskittyä juoruiluun.
En pysty sanoittamaan sotaan liittyviä ajatuksia. Olen antanut itselleni luvan olla ajattelematta liikaa asioita, joihin kansainvälinen yhteisö jo puuttuu. Jostain syystä pahimmalta tuntuu se, miten sotimaan pakotetaan melkeinlapsia, jotka eivät halua tätä tai mitään sotaa tai välttämättä eivät halua edes palvella asevoimissa ja jotka tulevat tapetuiksi tai uhraavat itsensä tai joutuvat tappamaan niin pienen ihmisjoukon kohtuuttomuuden takia. Jokin muu tunne (mikä? Suruko? Kauhu? Kyynisyys? En tiedä) taas syntyy ymmärryksestä, että jos ilmastokriisiä ei heti ratkaista, sodista tulee sääntö poikkeuksen sijaan (ikään kuin ne eivät sitä jo monissa paikoissa Euroopan ulkopuolella olisi). Toisaalta voihan olla, että tämä varoittava esimerkki osoittaa, ettei sotiminen ole millään tavalla mielekäs ratkaisu edes resursseista kilpailtaessa. Voi myös olla, että naapuri räjäyttää meidät kaikki pikakyydillä suoraan helvettiin. Niin sanotusti paljon vaihtoehtoja ilmassa.